Tsaariperheen viimeiset päivät

Tsaari Nikolai II perheineen vuonna 1914.

 

Tsaariperheen viimeiset päivät

 

Maanantai 15. heinäkuuta 1918

 

Kun Novotihvinskin luostarin nunnat taas tulivat Ipatjevin talolle 15. heinäkuuta mukanaan tuoretta maitoa, komendantti Jurovski esitti heille erikoispyynnön. Hän halusi heidän tuovan seuraavana aamuna korissa runsaasti kananmunia, ainakin viisikymmentä, ja vielä pullollisen maitoa. Niin, ja yksi suuriruhtinattarista oli esittänyt kirjallisesti pyynnön, että saisi lisää ompelulankaa. Jurovski työnsi muistilapun nunnien käteen ja kiiruhti pois. Kananmunat oli tarkoitettu nälkäisten miesten ruuaksi kaukana metsän keskellä, jos kaikki sujuisi suunnitelmien mukaisesti.

 

Jakov Jurovski oli nyt kiireinen mies, joka hautoi murhaa. Varhain sinä aamuna

hän oli jälleen käynyt Koptjakin metsässä Pjotr Jermakovin kanssa suunnittelemassa Romanovien tuhoamista ja ruumiiden hautaamista surmatyön päätteeksi.

 

Sinä iltana Amerikanskaja-hotellissa pidettäisiin vielä yksi kokous järjestelyiden

lyömiseksi lukkoon. Vaikka Pjotr Jermakov, jolla oli olkapäälle ulottuvat mustat

hiukset, kyömynenä ja aistillinen suu, ehkä näyttikin komean vallankumouksellisen perikuvalta, hän oli tyypillisen bolševikkiroiston tapaan ansioitunut rikoksilla ja väkivallalla. Kun hän nuorena aktivistina oli toiminut rosvona ja varkaana puolueen nimissä, tsaarin poliisikunta oli pidättänyt ja vanginnut hänet kolmesti, ja neljännellä kerralla hänet karkotettiin Siperiaan.

 

Hän aivan kihisi vihasta yksinvaltiutta kohtaan, ja viha purkautui tuon tuosta rajuina raivokohtauksina. Tsaarit olivat pitäneet Jermakovia vankilassa yhdeksän vuoden ajan hänen 34 elinvuodestaan, ja hän janosi kostoa. Hän piti itseään kovapintaisena miehenä, sillä hän oli nähnyt tapettavan paljon ihmisiä ja tappanut itsekin monia, kuten hän myöhemmin muisteli. Myös sinä kesänä hän oli paikallisen tšekan agenttina osallistunut vastavallankumouksellisten joukkopidätyksiin Jekaterinburgin alueella. Hän oli säälimätön tappaja, joka tunnettiin lempinimell. ”toveri Mauser”, vaikka hän pitikin itseään pehmoilijana Jurovskin rinnalla.

 

Jermakov oli nähnyt tsaarin silloin kun tämä oli saapunut Jekaterinburgin

rautatieasemalle. ”Ei hänessä ollut mitään kuninkaallista”, totesi Jermakov, joka olisi hyvin voinut mennä vääntämään tsaarilta niskat nurin silt. seisomalta. Tsaaritar oli vaikuttanut ”teräväkieliseltä saksalaiselta kotirouvalta”, ja hän olikin

Ipatjevin talossa heti yrittänyt määrätä kaikesta. ”Pistimme hänet pian järjestykseen”, Jermakov muisteli hyvillään jälkeenpäin. Hän oli nauttinut ajatuksesta, että kopea entinen tsaaritar joutui kaikkien muiden lailla syömään säännösteltyjä ruoka-annoksia. Ainoana koko perheest. tsaaritar oli nostanut metelin heidän vankeusoloistaan. Tsaari sen sijaan vaikeni ja tupakoi päivät pitkät, Jermakov kertoi.

 

Aamun harmaus vaihtui myöhemmin kaatosateeksi, joka teki Jekaterinburgin

ympäristön maaseututeistä yhtä kuravelliä juuri kun Jurovski ja Jermakov

ratsastivat takaisin Ipatjevin talolle. Siellä Romanovit olivatkin tavanomaisissa

puuhissaan. Joku tytöistä oli jäänyt sisälle lukemaan Aleksandralle ääneen muiden lähdettyä puutarhaan sateesta huolimatta. Aamupäivään oli tullut vaihtelua kello 10.30, kun paikalle oli tupsahtanut neljä siivoojanaista luuttuamaan lattioita ”Ammattimaisten kotiapulaisten liiton” lähettäminä. Sekin oli harkittu osa hienovaraista peliä, jota Jurovski pelasi uhriensa kanssa.

 

Tämän ilmiselvän psykologisen tempun tarkoituksena oli luoda tunne normaaliudesta, keskeytyksettä jatkuvasta rutiinista, jotta tuhoon tuomittu perhe ei aavistelisi mitään poikkeuksellista (talossa oli aiemminkin käynyt siivoojanaisia pesemässä lattioita).

 

Marija Starodumova, Jevdokija Semenova, Varvara Drjagina ja tuntematon

neljäs nainen olivat viimeiset jekaterinburgilaiset siviilihenkilöt, jotka näkivät

tsaariperheen hengissä. Aiemmin sinä aamuna he olivat käyneet kuuraamassa

lattioita vastapäisessä Popovin talossa, jonne ulkovartiosto oli majoittunut, ja

olivat silloin panneet merkille, kuinka likaista ja epäsiistiä siellä oli, sillä auringonkukansiementen kuoria oli syljeskelty ympäriinsä. Jevdokija Semenova kertoi myöhemmin, miten rankkaa lattioiden jynssääminen oli ollut, sillä vartijoiden kuraisten saappaiden jäljiltä tilat muistuttivat hevostallia. Sen jälkeen vartioston komendantti Pavel Medvedev oli saattanut siivoojanaiset Ipatjevin talolle. He huomasivat, että osa vartijoista oli siellä ulkomaalaisia, muita kuin venäläisiä.

 

Siivoojien oli käsketty aloittaa työt pohjakerroksesta, missä oli vartijoiden nukkumatilat, mutta koska miehillä oli siellä naisseuraa, kaikkia huoneita ei voitukaan siivota silloin. Kun siivoojanaiset ohjattiin yläkertaan, he näkivät tsaariperheen istumassa ruokasalissa ”aivan kuin kokouksessa”. Itse asiassa Romanovit olivat pelaamassa bezerque-peliä, kuten niin usein, ja Aleksei istui pyörätuolissa. Keisarilliset olivat tervehtineet siivoojanaisia hymyillen, ja nämä puolestaan olivat kumartaneet syvään sanomatta mitään. Naiset saattoivat vain kumartaa ja hymyillä, sillä myös heitä oli kielletty puhumasta tsaariperheen kanssa, aivan kuten pappeja edellisenä

päivänä. Jurovski, jota Semenova piti ”luihuna miehenä”, oli astellut edestakaisin oviaukon luona tarkkaillen heitä hellittämättä.

 

Semenova ja Starodumova muistelivat, että tsaarin tyttäret olivat näyttäneet reippailta ja iloisilta ja auttaneet heitä siirtelemään sänkyjä, jotta makuuhuoneen lattiat saataisiin luututtua. Jevdokija Semenova, jota hänen ystävättärensä Starodumova kutsui hellittelynimellä Avdotjuška, oli ollut tohkeissaan tästä ainutkertaisesta tilaisuudesta nähdä tsaariperhe

niin läheltä. Semenova, yksinkertainen maalaisnainen, jolla oli rehellinen

sydän, sairasti tuberkuloosia (johon hän pian kuolikin). Yhtenä monista paikallisista ihmisistä, jotka yhä pysyivät uskollisina tsaarille, myös hän oli lähettänyt tsaariperheelle pääsiäisen aikaan leivonnaisia ja lahjoja, vaikka epäilikin, että vartijat nappaisivat ne itselleen. Hän oli jo pitkään elätellyt sinisilmäisiä ja hempeitä unelmia tsaariperheestä ja varsinkin tsaarin neljästä sievästä tyttärestä. Yksi heistä naisi Englannin kuninkaan, toinen Ranskan kuninkaan ja kolmas Saksan kuninkaan.

 

Useimpien tavallisten venäläisten tavoin myös Jevdokija Semenova oli

lumoutunut valkoleninkisiä neitosia esittävistä hempeistä potreteista. Ipatjevin

talossa eivät Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia kuitenkaan näyttäneet hänen mielikuviensa satuprinsessoilta: heillä oli yksinkertaiset mustat hameet ja valkoiset silkkipuserot. Muita vaatteita heillä tuskin enää olikaan; samat olivat olleet käytössä myös edellisenä päivänä. Tyttöjen iloisuus, loistavat silmät, lyhyet ja sekaiset hiuspehkot ja ruusunpunaiset posket olivat silti vedonneet Semenovaan. Siivoojanaiset uskaltautuivat vaihtamaan tyttöjen kanssa muutaman sanan hiljaisella äänellä näiden makuuhuoneessa. Kun Jurovski poistui hetkeksi, vallaton Anastasia tavoilleen uskollisena pisti kielen ulos suusta ja näytti komendantille pitkää nenää selän takana.

 

Käynti Ipatjevin talossa oli Semenovalle kallisarvoinen kokemus:

jokainen katse, jonka tytöt heille soivat, oli kuin lahja, hän totesi jälkeenpäin.

Nöyryyttävästä tilanteestaan huolimatta suuriruhtinattaret olivat vaikuttaneet

eläväisiltä ja vapautuneilta. Heistä ”huokui rakkaus elämään”, ja he olivat

jopa polvistuneet huoneensa lattialle auttamaan siivoojia kuuraamisessa. He

kuiskasivat naisille, että sekin pieni voimainponnistus oli ollut heistä mieluisaa, ja mainitsivat myös, että isä kärsi liikunnan puutteesta kaikkein pahimmin. ”Raskaatkin työt toivat meille aiemmin mitä suurinta nautintoa”, tytöt kertoivat siivoojille.

Tobolskissa heistä oli ollut ihanaa sahata polttopuita ja pinota halkoja

isän kanssa, sillä ”pelkkä tiskaaminen ei riitä meille”. Olga oli jo laiha ja sairas,

mutta Maria pystyi vielä puurtamaan ja oli vahva kuin mies, siivoojanaiset väittivät.

 

Neljä tytärtä olivat ikionnellisia saatuaan tilaisuuden laskea salaa leikkiä ulkomaailmasta tulleiden kansannaisten kanssa hilpeässä ja toverillisessa hengessä. Ennen kuin huoneessa tuli valmista, Semenova sai kuiskattua toiselle vanhemmista tytöistä: ”Luoja suokoon, ettei teidän enää tarvitsisi kärsiä pidempään näiden hirviöiden ikeen alla.” ”Kiitos sinulle ystävällisistä sanoistasi”, tyttö oli vastannut, ”Mekin toivomme sitä hartaasti…” Vaikka usko yhä toikin Romanovien tyttärille toivoa, vaatimus siitä, että heidän oli koko ajan piristettävä paitsi toistensa myös veljensä ja vanhempiensa apeaa mielialaa, söi selvästi voimia.

 

Suuren epätietoisuuden vaivaaminakin neljä suuriruhtinatarta olivat sinä aamuna antaneet näytön aidosta hyväluontoisuudestaan ja siitä syvästä keskinäisestä uskollisuudestaan, joka oli vanhempien heihin juurruttama, kestävä hyve. Sen avulla he olivat pystyneet hillitsemään syvimmät pelkonsa ja luoneet tästäkin arkisesta tapahtumasta itselleen hetkeksi ajanvietettä ja jopa iloa.

 

Tsaarin ja tsaarittaren näkeminen sen sijaan tuotti Semenovalle suuren pettymyksen:

 

”Kaikki unelmani haihtuivat saman tien”, hän totesi jälkeenpäin. Hän

oli koko elämänsä vaalinut täydellisen ruusuista mielikuvaa tsaariparista ja kuvitellut, kuinka he kulkisivat kullalla kirjailluissa asuissa värikkäiden verhojen hulmutessa tuulessa ja heidän ylleen satelisi kukkien terälehtiä ja taustalla kumahtelisivat mahtavat kirkonkellot. Tsaari oli edustanut Semenovalle jumalhahmoa, jättiläistä ihmisten joukossa, ja tsaarittaren hän oli kuvitellut hehkeäksi venäläiskaunottareksi, jonka ääni muistuttaisi ”paratiisista kantautuvaa huilunsoittoa”.

 

Nyt Jevdokija Semenovalle yllättäen paljastui, että entiset hallitsijat eivät olleet

virheettömiä. Tsaari ei ollutkaan hänen mielikuviensa jumalolento, vaan hän näki sinä aamuna edessään ”pienikokoisen ja värittömän miehen, joka oli puolisoaan paljon lyhyempi ja [tavoiltaan] vaatimattomampi”. Tsaari käyttäytyi kuin kansanmies: hän oli kuin yksi heistä ja kaikkea muuta kuin fyysisen täydellisyyden perikuva, sillä hiukset olivat harventuneet – suuri kalju laikku oli jo näkyvissä – ja jalat olivat suhteettoman lyhyet. Aleksandra oli kalpeudestaan ja hauraudestaan huolimatta vielä se ylväs tsaaritar, jollaisena hänet tunnettiin, mutta Semenova aisti hänen silmistään, kuinka paljon hän joutui kärsimään. Siivoojanaisten edetessä huoneesta toiseen Nikolai oli nostanut Aleksein hellästi käsivarsilleen ja siirtänyt hänet vuoteesta pyörätuoliin ja takaisin. Näky hauraasta ja sairaasta tsarevitšista oli antanut Semenovalle ajattelemisen aihetta: siinä oli nyt poikanen, jota Romanovien julkisuuskoneisto oli mainostanut Venäjän toivona, ”vahvana ja kukoistavana kerubina”, mutta Semenova näkikin vain laihan ja heikon lapsen,

jolla oli kelmeät kasvot ja suuret tummat renkaat silmien alla. Vaikka poika hymyilikin usein, hänen silmistään kuvastui syvä surumielisyys.

Siivoojanaiset muistivat aivan selvästi, että Jurovski oli istahtanut Aleksein

viereen tiedustelemaan tämän vointia ja kysynyt myös lääkäri Botkinin mielipidettä.

 

Se vaikutti heistä, kuten kenestä hyvänsä ulkopuolisesta, erittäin huolehtivaiselta eleeltä. Vaikka tarkoituksena tietenkin oli rauhoittavan tunnelman luominen, Jurovskin käytös vaikuttaa erityisen julmalta, sillä lääkintämiehen koulutuksen saaneena hän tiesi hyvin, mitä tuleman piti. Koska komendantti tiesi olevansa yksin vastuussa sairaan pojan viimeisistä tunneista tässä maailmassa, voi vain ihmetellä, herättikö tilanne hänessä nautintoa vai tunteen vallankäytöstä.

 

Kun asiasta tietämätön Semenova poistui talosta puolitoista tuntia myöhemmin, yksi asia oli hänelle päivänselvä: elämää sykkivien sisartensa rinnalla tsaarin poika näytti siltä, ettei hän enää eläisi pitkään. Kokemus kosketti siivoojanaista syvästi, ja hän lähti talosta tuntien tsaariperhettä kohtaan niin suurta rakkautta, ettei se hiipuisi hänen koko elämänsä aikana, kuten hän kertoi. Vastoin Semenovan kuvitelmia keisarilliset eivät olleetkaan ylimaallisia olentoja: ”He eivät olleet jumalia vaan ihan tavallisia ihmisiä kuten mekin, pelkkiä kuolevaisia.”

 

Ipatjevin taloon sinä aamuna kutsutut siivoojat eivät koskaan saaneet palkkiotaan. Kun he neljä päivää myöhemmin menivät hakemaan rahojaan komendantti Medvedevilta viereisestä Popovin talosta, siellä näkyi enää vain muutama puna-armeijasta aiemmin värvätty vartija pakkaamassa tavaroitaan ennen lähtöä rintamalle. Yhtäkkiä Medvedev karautti paikalle kolmivaljakon kyydissä erittäin päihtyneenä. Ipatjevin talolla ei ollut enää ketään, siivoojanaisille kerrottiin.

 

Koko talo oli suljettu, sillä ”kaikki olivat lähteneet Permiin”.

 

Erityistarkoitukseen varattu talo

 

Tiistai 16. heinäkuuta 1918

 

Oli tavanomaisen hiljainen ja yksitoikkoinen päivä, Romanovien 78. päivä Ipatjevin talossa. Vaikka Aleksei oli yhä heikossa kunnossa ja hieman vilustunut, hän lähti aamupäivällä puutarhaan muiden seurassa. Nunnilta ei ollut kuulunut ruokatoimituksia kokonaiseen viikkoon, mutta nyt Alekseille tuli ihana lahja, kananmunia. Ne olivat hänen viimeinen ateriansa, mutta sitä hän ei voinut tietää.

 

Loput Jurovskin tilaamista 50 munasta päätyisivät myöhemmin tsaariperheen

surmaajien suuhun Koptjakin metsässä. Heiltä jäi sinne hujan hajan heiteltyjä

munankuoria todisteiksi tutkijoita varten.

 

Yhdeksän maissa aamulla, tsaariperheen istuessa nauttimassa teetä ja tummaa

leipää, samanlaista ankeaa aamiaista, johon kaikkien neuvostokansalaisten oli tyydyttävä, Beloborodov saapui Ipatjevin talolle virka-autolla, joka kuului Jekaterinburgin tšekalle. Hetkeä myöhemmin hän lähti sieltä Jurovskin seurassa osallistumaan jälleen yhteen Uralin alueneuvoston keskuskomitean kokoukseen, jonka jälkeen Amerikanskaja-hotellissa käytäisiin neuvotteluja tšekan kanssa. Jurovskia alkoi jo tosissaan hermostuttaa, ja hän vaikutti entistäkin kireämmältä palattuaan talolle yhdeltätoista. Silloin hän kävi jokapäiväiseen tapaansa Romanovien luona tarkistamassa, ettei kukaan ollut kajonnut rasiaan, jossa perheen arvoesineitä säilytettiin.

 

Heti sen jälkeen hän kertoi apurilleen Nikulinille viereisen työhuoneensa

suojissa, että likvidointi tapahtuisi sinä yönä. Asiaa ei voinut lykätä pidempään, ja täytyi ehdottomasti huolehtia siitä, ettei perhe aavistaisi mitään edeltä käsin.

 

Mutta olivatko he tehneet oikean päätöksen siitä, millä tavoin koko perhe

surmattaisiin? Vaikka Jurovski hoitikin tehtäväänsä täysin kylmäverisesti, hänellä ei ollut harmainta aavistusta siitä, kuinka 11 ihmistä voitaisiin surmata tehokkaimmin, eikä hänelle ollut vieläkään selvinnyt, kuinka niin monesta ruumiista voisi käytännössä hankkiutua eroon samanaikaisesti. Tsaarin teloittaminen oli ongelma sinänsä, mutta lisäksi piti surmata koko perhe palvelijoineen ja onnistua vielä pitämään kaikki salassa määräysten mukaisesti.

 

Lisähankaluutena oli tarve varmistaa, että monarkistit eivät jälkeenpäin löytäisi minkäänlaisia jäännöksiä ja hyödyntäisi niitä ”ihmeitä tekevinä pyhäinjäännöksinä” haaliakseen bolševikkien vastaista kannatusta tietämättömien ja uskollisten talonpoikien keskuudessa.

 

Tšeka suosi sellaista tappomenetelmää, että uhrit viedään metsään ja heitä

ammutaan niskaan. Pjotr Voikov ehdottikin, että ampuminen hoidettaisiin VerhIsetskin tehtaan takaa alkavassa metsässä ja ruumiisiin kiinnitettäisiin sitten metallikimpaleita painoiksi ja ne pudotettaisiin Isetin tekojärveen. Se voisi ehkä toimia yksittäisen uhrin kohdalla, mutta kun tehtävänä on teloittaa 11 järkyttynyttä ihmistä ja – Jurovskin oli otettava tämä huomioon – estää tekoon osallistuvia raiskaamasta tyttöjä etsittäessä jalokiviä uhrien vaatteiden kätköistä, lopputuloksena voisi olla sekasorto. Sitä paitsi surmapaikalle voisi osua paikallisia talonpoikia jopa niinkin syrjäisellä seudulla. Ei – teloitukset täytyi hoitaa Ipatjevin talossa. Jurovskin yhteistyökumppanit olivat ehdottaneet, että Romanovit surmattaisiin yöllä heidän nukkuessaan, joko ampumalla tai puukottamalla kuoliaiksi.

Joku ehdotti jopa, että uhrit koottaisiin yhteen huoneeseen ja heidän päälleen

heitettäisiin kranaatteja. Seurauksena voisi kuitenkin olla melua ja sotkua, ja tilanne voisi helposti ryöstäytyä käsistä. Ainoa järkevä keino oli viedä Romanovit tiiviisti suljettuun tilaan, josta he eivät pääsisi karkaamaan ja jossa laukausten äänet saataisiin minimoitua. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät Ipatjevin talon pohjakerroksen huoneet, jotka olivat sillä hetkellä sisävartijoiden käytössä. Tarkoitukseen valitusta huoneesta pitäisi myös poistaa kaikki kalusteet. Jurovski päätyi toiseen niistä huoneista, jotka sijaitsivat alimpana rinteessä, johon talo oli rakennettu.

Huone oli Mihail Kabanovin johtaman konekivääriryhmän käytössä, joten

miehet sänkyineen siirrettiin muualle.

Kaupunkia oltiin parhaillaan evakuoimassa päärautatieasemalta käsin, joka

sijaitsi Voznesenskinkadulla vain noin kilometrin päässä Ipatjevin talosta, joten

talon editse kulki jatkuvasti paljon liikennettä. Likvidointi olisi siksi hoidettava myöhään yöllä liikenteen hiljennyttyä äänet vaimenisivat rinteenpuoleisessa kellarihuoneessa, vaikka siellä olikin suuri, kalterein suojattu kaari-ikkuna Voznesenskinkujalle päin. Myös taloa ympäröivä kaksoisaita hiljentäisi melua. Ikkuna ja siitä kajastuva valo eivät näkyisi kadulle. Valitun huoneen mitat olivat 7,6 x 6,4 metriä ja siellä oli holvikatto, ja Jurovski arvioi, että se oli riittävän tilava kaikille 11 vangille.

Rapatut, raitatapetilla peitetyt kiviseinät toimisivat mainiona puskurina

harhaluodeille, samoin puiset jalkalistat. Paljas lautalattia olisi helppoa siistiä

toimituksen jälkeen. Huoneeseen astuttiin pariovesta, jonka tuntumasta miehet tähtäisivät uhreihinsa. Toinen, tiukasti lukittu pariovi huoneen takapäädyssä johti toiseen varastohuoneeseen, joka oli kasattu täyteen tarpeettomia kalusteita.

Viereisessä huoneessa sijaitsi Colt-konekivääriasema, joka oli aina miehitettynä.

Ainoaksi pakotieksi jäisi juokseminen suoraan tulilinjaan.

Noin kello 11.30, Jurovskin ja Nikulinin hioessa suunnitelmia tehokkaaksi

toivomastaan likvidoinnista ja ruumiiden tuhoamisesta hapolla ja niiden polttamisesta tarkoitukseen valitulla metsäaukiolla, Romanovin perhe lähti aamukävelylle puutarhaan. Olga jäi äitinsä seuraksi sisälle ”järjestelemään lääkkeitä”, mikä oli heidän omaa salakieltään ja tarkoitti korujen ompelemista alusvaatteiden kätköihin. Jekaterinburgin epävakaan tilanteen vuoksi he ehkä ennakoivat, että heidät pian siirrettäisiin uuteen paikkaan, ja he halusivat piilottaa visusti Jurovskin katselmuksissa pimittämänsä korut: kaikkein arvokkaimmat helminauhansa, timanttinsa, rubiininsa, safiirinsa ja muut jalokivensä.

Samaan aikaan, kun Romanovit kävivät lounaalle kello yhdeltä iltapäivällä,

Lenin, joka oli juuri palannut datšaltaan Moskovaan, sai Kremlissä käteensä

sähkeen tanskalaiselta National Tidende ‑sanomalehdeltä. Häntä pyydettiin kommentoimaan viimeisimpiä huhuja, jotka kertoivat tsaarin kuolleen. Oliko tarinassa jotain perää? Lenin luonnosteli vastauksen, jossa hän kiisti huhut ja vakuutti, että kaikki oli vain ”kapitalistilehdistön valhetta”. Se oli tyypillinen esimerkki bolševikkien seuraavina viikkoina ja kuukausina levittämästä väärästä informaatiosta.

Loppujen lopuksi sähke ei lähtenyt matkaan, sillä Kööpenhaminaan ei

saatu lennätinyhteyttä, mutta teksti on arkistoituna Venäjällä.

Iltapäivällä Tatjana jäi sisälle lukemaan Aleksandralle ääneen profeettojen

Aamos ja Obadja kirjoja, kun tämä istui tekemässä pitsiä. Kello kolmen aikaan

tsaari, Olga, Anastasia, Maria ja Aleksei menivät ulkoilemaan Ipatjevin talon

kitukasvuiseen puutarhaan – viimeisen kerran. Yksi vartijoista, Mihail Letemin

näki, kuinka he tulivat takaisin kävelyltään neljän maissa, mutta ei havainnut

heissä mitään erityistä, kuten hän myöhemmin muisteli. Perheen palattua sisätiloihin Jurovski ja Beloborodov lähtivät taas pihasta autolla. Eräs maalainen, joka oli ollut niittämässä viikatteella heinää Koptjakin tien varressa kesäiltapäivän lämmössä muiden Verhistskavon tehtaalla työskentelevien kylänmiesten kanssa, näki auton Koptjakin metsässä viiden maissa iltapäivällä. Jurovskin seurassa oli myös muita miehiä, mutta kyläläinen ei tunnistanut heitä eikä muistanut muitakaan yksityiskohtia, sillä autosta nousseet miehet käskivät heidän vetäytyä kauemmas alueelta. Muuan toinen kylän nuorista miehistä oli sinä iltapäivänä törmännyt metsässä yhteen Ipatjevin talon sisävartijoista, jonka hän myöhemmin tunnisti Vaganov-nimiseksi mieheksi (matruusi Stepen Vaganov oli Pjotr Jermakovin apuri ja sisävartioston konekivääriryhmän komentaja). Nuori mies komennettiin kääntymään takaisin ja palaamaan kotiin. Kyllä vain, metsässä oli silloin käynyt miehiä, hän muisteli myöhemmin, ja useita autoja, peräti kymmenkunta.

Hän oli itse asiassa ollut silminnäkijänä, kun Uralin alueneuvoston ja Jekaterinburgin tšekan johtomiehet kävivät tekemässä paikalla vielä viimeisen tarkastuksen ennen lähestyvää likvidointia.

Kello viideltä samana iltapäivänä kaksi Ipatjevin talon ulkovartijaa, Filipp

Proskurjakov ja Igor Stolov, saapuivat iltavuoroon oltuaan koko iltapäivän juopottelemassa erään poliisimiehen kotona, sillä hekin olivat saaneet edellisenä päivänä palkkapussin. Huomatessaan, että miehet olivat umpihumalassa, vartioston komendantti Medvedev siirsi heidät väkisin viereiseen Popovin taloon ja sulki heidät siellä saunarakennukseen selviämään.

Kun Uralin alueneuvoston keskuskomitean jäsenet olivat palanneet Jekaterinburgiin tutustumiskäynniltään metsästä, Amerikanskaja-hotellilla pidettiin vielä yksi kiihkeä kokous. Jurovski toi esiin asian, josta hän oli jo huomauttanut Gološtšokinille aiemmin sinä päivänä: hänestä ei ollut mitään syytä surmata keittiöapulainen Sedneviä, vaan hän halusi lähettää pojan pois talolta ennen teloituksen alkamista. Kokouksessa käsiteltiin myös tilannetta rintamalla. Gološtšokin kertoi, että ennuste oli synkeä, sillä hätäisesti kootut puna-armeijan joukot eivät pystyneet pitämään puoliaan paremmin varustautuneita tšekkijoukkoja vastaan, vaan vetäytyivät rintamalta sekasortoisessa järjestyksessä. Jekaterinburg kukistuisi kolmen päivän kuluessa. Seurasi piinallinen hiljaisuus, jonka päätteeksi kaikki

totesivat, ettei tsaariperheen teloitusta voinut enää lykätä. Moskovalta olisi vielä pyydettävä lopullinen vahvistus. Niin Gološtšokin ja Safarov lähettivät Leninille Moskovaan salakielisen sähkeen kuuden maissa illalla. Kaikki oli valmista, ja he odottivat enää vain vihreää valoa, jotta Operaatio trubotšist pääsisi käyntiin.

Lennätinlinjat eivät kuitenkaan toimineet, eikä Moskovaan saatu suoraa yhteyttä.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi sähkeen lähettäminen suoraa linjaa myöten

Petrogradiin osoitettuna paikallisen neuvoston puheenjohtajalle Grigori Zinovjeville Smolnaan ja pyytää häntä toimittamaan viesti edelleen Sverdloville ja tiedoksi Leninille. ”Ilmoittakaa Moskovaan, että Filippin [Gološtšokinin] kanssa sovittua oikeudenkäyntiä ei sotilaallisista syistä voi enää lykätä. Emme voi odottaa pidempään”, sähkeessä luki. Oikeudenkäynti oli peitesana teloitukselle, josta oli jo sovittu. ”Ilmoittakaa heti, jos olette eri mieltä. Gološtšokin, Safarov.” Zinovjev  toimitti sähkeen edelleen Moskovaan ja pani muistiin ajankohdan, 17.50 Petrogradin aikaa (kello näytti silloin 18.20 Moskovassa ja 19.50 Jekaterinburgissa).

Sähke tuli perille Moskovaan vasta kello 21.22, sillä linjoilla oli taas häiriöitä.

Vastaussähkeen saapuminen Jekaterinburgiin olisi kestänyt ainakin pari tuntia,

mutta ei ole kirjallisia todisteita siitä, että Moskovasta olisi tullut vastausta, vaikka Jurovski jälkikäteen väittikin saaneensa Moskovassa istuvan puolueen keskuskomitean toimeenpanokäskyn seitsemän maissa illalla Gološtšokinilta tämän saavuttua Ipatjevin talolle. Jurovski varmaankin tarkoitti sitä aiemmin laadittua teloitusmääräystä, jonka Gološtšokin oli tuonut mukanaan Moskovasta valmiina välitettäväksi eteenpäin h-hetkellä ja johon hän oli nyt lisännyt päivämäärän ja allekirjoituksensa.

Kremlin vartioston entinen sotilas Aleksei Akimov kertoi 1960-luvun lopulla,

että Sverdlov oli heinäkuussa 1918 henkilökohtaisesti käskenyt häntä viemään

lennätintoimistoon sähkösanoman, jossa vahvistettiin keskuskomitean hyväksyntä teloituksille. Sekä sähkelomake että lennätinnauha piti ehdottomasti tuoda takaisin Sverdloville heti, kun sanoma olisi lähtenyt matkaan. Koska lennätinlinjoilla esiintyi katkoksia, lähtevän sähkeen olisi pitänyt kulkea Petrogradin kautta ja vastauksen saapua Permin kautta. Permissä Gološtšokinilla oli jo ohjaksissa omat miehensä, joiden olisi enää tarvinnut vain välittää Moskovan viimeinen sana Jekaterinburgiin

joko puhelimitse tai telegrafonin välityksellä salakielisenä vastausviestinä,

joka olisi voinut olla hyvinkin lyhyt, peräti vain peitenimi trubotšist.

Riippumatta siitä, oliko Leninin sähke todella lähtenyt eteenpäin Moskovasta

ja hävitetty jälkikäteen, Jekaterinburg oli jo heinäkuun alkupuolella saanut

bolševikkijohtajan periaatteellisen suostumuksen teloitukselle. Jekaterinburgin

bolševikkien viimeisin viesti keskusjohdolle oli ollut vihoviimeinen ja ehkä myös

hätääntynyt siirto Leninin informoimiseksi siitä, että heidän mielestään oli tullut aika ryhtyä toimeen ja että he kaipasivat hänen lopullista vahvistustaan. Olivathan he ratkaisemaisillaan ”poliittisesti erittäin merkittävän kysymyksen”, kuten Jurovski jälkeenpäin totesi, ja hän oli halunnut kaiken sujuvan ”mallikkaasti”.

Vaille vastausta jää kuitenkin tämä kysymys: olivatko Jekaterinburgin bolševikit

saaneet suostumuksen koko perheen surmaamiseen? Koska todisteet ovat monitulkintaisia, voidaan vain tarkastella puolueen keskusjohdon miehiä, Leniniä ja Sverdlovia, ohjaillutta poliittista logiikkaa. Voidaan myös kysyä, olivatko Jekaterinburgin bolševikit, jotka tässä vaiheessa halusivat innokkaasti panna likvidoinnin toimeen, sinä päivänä tarkoituksella lähettäneet pyyntönsä lopullisesta hyväksynnästä liian myöhään, tietoisina siitä ettei sähkösanoma ehtisi Moskovaan niin ajoissa, että teloitukset voitaisiin vielä estää. Jos suorat lennätinlinjat nimittäin olivat epäkunnossa, lähtevän sähkeen olisi tyytynyt kulkea reittiä Jekaterinburg–Petrograd–Moskova ja vastauksen reittiä Moskova–Perm–Jekaterinburg. Lähtö- ja pääteaseman välillä oli kahden tunnin aikaero. Oli miten oli, Moskovasta ei olisi odotettavissa valituksia, koska sitä ei näin ollen pidettäisi suoraan osallisena erittäin raskauttavaan poliittiseen tekoon.

Kokous Amerikanskaja-hotellilla päättyi kello 18.10, ja Jurovski palasi Ipatjevin

talolle. Tilanne vaikutti ihan tavanomaiselta, mutta Romanovien istuessa

päivällisellä tapahtui jotain odottamatonta ja heidän kannaltaan erittäin hämmentävää.

Jurovski astui olohuoneeseen ja ilmoitti heille, että keittiöpoika Leonid

Sednevin täytyisi pakata tavaransa ja lähteä tapaamaan Ivan-setää, joka oli palannut kaupunkiin ja pyytänyt saada nähdä hänet (Ivan oli totta kai jo kuollut

bolševikkien surmaamana). Romanovit järkyttyivät, sillä Leonid oli jo viides

heidän seurueestaan pois viety henkilö, eikä yksikään ollut vielä palannut. Perheen puhemies Botkin ja erittäin huolestunut Tatjana kävivät Jurovskin työhuoneessa tiedustelemassa, minne Leonid oli lähetetty, minkä vuoksi ja kuinka pitkäksi ajaksi. Aleksei kaipasi jo kovasti leikkitoveriaan, he kertoivat, ja ilman Leonidin seuraa hänellä olisi paljon ikävämpää. Jurovski vakuutteli heille, että poika palaisi jo pian. Perhe tuntui uskovan selitykseen, tosin pitkin hampain, kuten vartijat jälkeenpäin kertoivat. Aleksandra ei kuitenkaan luottanut Jurovskiin. Kirjoittaessaan sinä iltana päiväkirjaansa hän mietti, näkisivätkö he enää Leonidia. Itse asiassa poika oli viety siksi yöksi viereiseen Popovin taloon, joka oli kuuloetäisyydellä teloituspaikasta.

Kello oli kahdeksan illalla, ja ulkonaliikkumiskieltoa kuulutettiin Jekaterinburgissa, joka oli nyt virallisesti miehitystilassa. Britannian apulaiskonsulin Arthur Thomasin käveltyä Ipatjevin talon ohi matkallaan konsulaattiin hänet oli pysäyttänyt erittäin hermostunut vartiosotilas, joka oli komentanut hänet siirtymään kadun toiselle puolelle. Kun Thomas oli totellut liian hitaasti, vartija oli ampunut häntä kohti. Kukaan ei saanut enää kävellä Ipatjevin talon editse. Myöhemmin Thomas ja konsuli Preston huomasivat, ett. konekiväärit oli siirretty asemiin Ipatjevin talon katolle ja vastapäiselle Voznesenskinaukiolle. Kaupunkilaiset pysyivät kotona, sillä he aistivat, että ilmassa oli jotain pahaenteistä. Jurovski oli Ipatjevin talossa hoitamassa viimeisiä järjestelyitä ennen teloituksia.

Enää tarvittiin vain kuorma-auto. Hän oli aiemmin iltapäivällä käskenyt autonkuljettajaansa Ljuhanovia – joka sai kiittää lankoaan Aleksandr Avdejevia loistavasta työpaikastaan Erityistarkoitukseen varatussa talossa – tilaamaan Jekaterinburgin sotilasvarikolta kuorma-auton vainajien kuljetusta varten ja lisäksi runsaasti telttakangasta, johon ruumiit voitaisiin kääriä. Tarkoituksena oli, että kuorma-auto ajettaisiin kaksoisaidan sisäpuolelle, mahdollisimman lähelle pohjakerroksen sisäänkäyntiä ja moottori saisi käydä laukausten äänten peittämiseksi. Jos moottori sitten paukahtelisi, aina parempi. Kymmeneltä illalla tuli vahdinvaihdon aika ja uudet vartijat saapuivat paikalle. Romanovit istuivat silloin yläkerrassa lukemassa ja pelaamassa korttia. Nikolailla ja Aleksandralla oli meneillään illan viimeinen beserque-peli, kun miehet, joista tulisi heidän teloittajiaan, alkoivat kerääntyä pohjakerroksen tiloihin.

Aiemmin samana iltana, seitsemän ja kahdeksan välillä, kun Medvedev oli

juuri tullut vartiovuoroonsa, Jurovski oli käskenyt hänen kerätä talteen kaikki

ulkovartijoiden käsiaseet. ”Meidän on ammuttava heidät kaikki tänä iltana”,

Jurovski kertoi Medvedeville. Vartijoilla oli käytössään vanhat tsaarinaikaiset

Nagantit, jollaisia oli vuodesta 1895 käytetty palvelusrevolvereina Keisarillisessa armeijassa. Niitä kaikkia ei tarvittaisi tsaariperheen teloituksessa. Myös uusilla sisävartijoilla, jotka oli värvätty Ipatjevin taloon erityisesti teloitustehtävää varten, oli tšekan miehinä omat Nagantinsa. Jurovski ei halunnut ottaa minkäänlaisia riskejä – oli parasta varata mahdollisimman monta asetta, jos osa niistä vaikka jumiutuisi. Lopulta muutamalla murhamiehistä oli kaksi asetta, ja myös Uralin alueneuvoston keskuskomiteasta saapuneille todistajille – Gološtšokinille ja mahdollisesti

myös Beloborodoville ja Safaroville – annettiin revolverit, hankaluuksien

varalta. Toisena syynä aseiden takavarikointiin saattoi olla se, että Jurovski oli

erittäin levoton hankkeen puolesta ja pelkäsi, että jotkut ulkovartijoista voisivat viime hetkellä tuntea myötätuntoa Romanoveja kohtaan ja yrittäisivät puhua heidän puolestaan. Nuo sisävartiossa aiemmin olleet miehet olivat tutustuneet perheeseen läheisesti, ja heidän luotettavuuttaan olikin jo avoimesti epäilty Amerikanskaja-hotellissa pidetyissä kokouksissa. Jurovski ei siksi halunnut jättää mitään sattuman varaan, vaan sanoi Medvedeville, että vaikka ulkovartijoita olisi etukäteen varoitettava ampumisista, jotka tapahtuisivat puolenyön jälkeen, heille ei pitänyt kertoa siitä ennen kuin aivan viime hetkellä.

Kiväärien käyttöä ei voinut edes harkita, sillä ne olisivat aiheuttaneet aivan

liikaa melua eikä niitä olisi saanut pidettyä pois perheen silmistä juuri ennen teloitusta.

Niiden 14 aseen joukossa, jotka Jurovski ja Medvedev nyt valikoivat asevarastostaan iltaa varten, oli kaksi Browning-pistoolia, kaksi amerikkalaista

Colt-revolveria ja kaksi 7,65 kaliiperin Mauser-pistoolia. Jurovskin ja Jermakovin käyttöön varatut Mauserit (Jermakovilla oli myös Colt) olivat melko uusia, vuonna 1914 ilmestyneitä malleja. Ne olivat kaikista talon aseista tehokkaimpia, sillä niiden lippaisiin mahtui 10 luotia, muihin vain seitsemän. Loput aseet olivat revolvereita: yksi Smith & Wesson ja seitsemän Nagantia. Belgialaisvalmisteiset Nagantit toimivat vanhantyyppisellä ruudilla, sillä niitä varten kehitelty vähemmän pistävän hajuinen, savuton nitroruuti oli vasta tulossa vaiheittain käyttöön. Perinteinen mustaruuti puolestaan synnytti runsaasti savua ja katkua. Jurovskin täytyi vielä ratkaista avainkysymys: Kuka ampuisi kenet? Hän halusi, että jokaista uhria kohden olisi yksi surmaaja. Jälkikäteen, epäaidon inhimillisyyden hetkellä, miehet väittivät, että he olivat halunneet, että kaikki surmattaisiin samanaikaisesti, jotta perheenjäsenet

ja palvelijat eivät näkisi toistensa kuolevan. Jurovski oli alun perin kaavaillut

tähän tehtävään 11 miestä, jotka olisivat hän itse ja apurinsa Nikulin sekä Jermakov, Mihail Kudrin, Pavel Medvedev ja lisäksi kuusi tšekasta värvättyä uutta vartijaa.

Nuo ”liettualaisiksi” kutsutut teloittajat ovat jääneet hämäräperäisiksi hahmoiksi, joiden henkilöllisyydestä on esiintynyt paljon keskustelua ja epäselvyyttä teloitukseen sinä iltana osallistuneiden miesten parissa ja myöhemmin historioitsijoiden keskuudessa. Varmasti tiedetään ainakin se, että vielä näin viime tipassa Jurovskilla oli pulma: ”liettualaisvartijoista” ainakin kaksi, unkarilainen sotavanki nimeltä Andras Verhas sekä vartioston päällikkö Adolf Lepa, olivat alkaneet jänistää.

He ilmoittivat, että eivät haluaisi ampua perheen tyttäriä. Jurovski passitti

heidät Popovin talolle, sillä hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että jotkut teloitusryhmän miehistä eivät päräisikään ”vallankumouksellisen velvollisuutensa tärkeällä hetkellä”. Siinä vaiheessa jäljelle luultavasti jäi kahdeksan tai yhdeksän miestä.

Syysviulut-näytelmän esitys oli jo päättynyt kaupungin kesäpuutarhassa, joka

sijaitsi Voznesenskinkujan alkupäässä Isetin tekojärven tuntumassa, ja kadut olivat taas autioituneet, kun tsaariperhe, lääkäri Botkin ja palvelijat tapansa mukaan kerääntyivät kello kymmenen jälkeen lausumaan perherukouksia ja menivät sen jälkeen yöpuulle. Oli leppeä kesäilta, ja aurinko oli vasta laskemassa. Ulkona oli vielä lämmintä, viitisentoista astetta, kuten Aleksandra kirjasi huolellisesti päiväkirjaansa.

Se jäi hänen päiväkirjansa viimeiseksi sivuksi.

Botkin jäi vielä istumaan olohuoneeseen, sillä hän halusi saada Saša-veljen

kirjeen valmiiksi. Kauempaa Siperian radalta varrelta kantautui hajanaista tykkien jylinää. Tšekit olivat jo huolestuttavan lähellä, vain reilun kolmenkymmenen kilometrin etäisyydellä ratalinjalla, joka johti etelään Tšeljabinskiin. Ipatjevin talon yläkerrassa oli aivan hiljaista valojen sammuttua tsaariperheen huoneissa.

Aivan seinän takana, komendantin huoneessa Jurovski alkoi hätääntyä yhä enemmän, ja valot paloivat siellä yhä kirkkaasti, kun miehiä tuli ja meni ja puhelin soi tiuhaan. Pjotr Jermakov, joka oli edellisenä päivänä kuljettanut Koptjakin metsäaukiolle useita bensiinikanistereita sekä kaksi ruukullista rikkihappoa ja kuorma-autolastillisen polttopuuta ja jolla oli silloin tuntunut olevan asiat hallinnassa, ei ollut vieläkään paikalla. Kaksi vartijaa oli sinä iltana saapunut vahtivuoroon päissään, kaksi teloitusryhmän miestä oli jänistänyt, eikä Jurovski ollut edelleenkään miettinyt kunnolla, kuinka ruumiit kannettaisiin talosta ja lastattaisiin kuorma-autoon, joka oli tilattu paikalle puoliltaöin.

Kun h-hetki oli lähestymässä eikä kuorma-autoa vieläkään kuulunut, Jurovski

asteli hermostuneena edestakaisin työhuoneessaan silmäillen seinäkelloa ja polttaen ketjussa. Hän tiesi varsin hyvin, että aurinko nousisi pian viiden jälkeen.

Uralin kesäyöt olivat liian lyhyitä tällaista operaatiota varten, ja kaikkien hermot olivat kireällä. Aika oli jo käymässä vähiin, sillä likvidointi haluttiin hoitaa pimeyden turvin, mutta Moskovasta ei ollut vieläkään saatu lopullista varmistusta.

Olisiko komendantilla, joka hoiti vallankumouksellisen velvollisuutensa tunnollisesti ja käytännönläheisesti, voinut vielä näin viime tipassa olla ohimenevä epäilys siitä, mitä hän oli tekemäisillään? Jurovski kertoi vuonna 1922 ilmestyneissä muistelmissaan, että vaikka hän oli halveksinut Romanoveja kaiken heidän edustamansa takia ja ”heidän toimestaan vuodatetun kansan veren vuoksi”, he olivat pohjimmiltaan vaatimatonta, vähäeleistä ja ”kaiken kaikkiaan miellyttävää” väkeä. Hän oli saanut tehtäväkseen likvidoida heidät, mutta muutoin hänellä ei

ollut syytä kantaa heille kaunaa.

Jurovskin tilaaman 1,5 tonnin Fiat-kuorma-auton tankkia oltiin sillä hetkellä

vasta täyttämässä kaupungin varikolla. Koko hanketta oli jo alkanut leimata

krooninen tehottomuus ja surkeat viestintäyhteydet, ja niin kuorma-autokin lähetettiin vahingossa Amerikanskaja-hotellille eikä Ipatjevin talolle. Aavisteltuaan, ettei kaikki ollut kohdallaan, Jurovskin autonkuljettaja Ljuhanov oli itse lähtenyt noutamaan ajoneuvoa ja soitti Jurovskille ilmoittaakseen viivästyksestä.

Seurasi vielä lisää viivytyksiä ja useita kiireellisiä puhelinsoittoja tšekalle ennen

kuin avolavakuormuri viimein lähti kolistellen matkaan kaupungin hiljaisille kaduille.

Operaatio trubotšist oli viimein pääsemässä vauhtiin. Kun kuorma-auto

körötteli Voznesenskinkadulla enää muutaman minuutin päässä Ipatjevin talolta, komendantti Jurovski nousi tuoliltaan, astui porrastasanteelle ja kilisti Romanovien olohuoneen parioven pielessä olevaa soittokelloa.

Kello oli puoli kaksi aamuyöllä 17. heinäkuuta 1918. Ipatjevin talo täyttäisi

pian sen ”erityistarkoituksen”, jota varten se oli yllättäen takavarikoitu vain kolme kuukautta aiemmin.

 

”Vallankumouksen tahto”

 

Keskiviikko 17. heinäkuuta 1918

 

Oven avasi väsyneen ja nuhruisen näköinen Botkin. ”Mitä nyt?” hän kysyi. Jurovski kertoi, että tilanne Jekaterinburgissa oli hyvin epävakaa: valkoiset olivat lähestymässä kaupunkia ja kävisivät tykistöhyökkäykseen minä hetkenä hyvänsä.

Koska tsaariperheen olisi vaarallista jäädä yläkertaan, heidät piti nyt oman turvallisuutensa vuoksi viedä pohjakerrokseen. Jurovski pyysi Botkinia herättämään kaikki muut ja palasi sitten työhuoneeseensa. Siellä hän kuuli avoimesta ikkunasta, kuinka kuorma-auto ajoi pihaan paaluaidan portista ja kaarsi talon edustalle.

Silloin hän meni alakertaan ja käski kuljettaja Ljuhanovia ajamaan vastapäisen

Voznesenskinaukion laidalle ja odottamaan siellä.

Tsaari nousi vuoteesta välittömästi, aivan kuin olisi valmentautunut äkillistä

pakoa tai pelastamisoperaatiota varten. Muilla perheenjäsenillä ja palvelijoilla

kesti aikansa peseytyä ja pukeutua, sillä tyttöjen täytyi sujauttaa jalokivin ja helmin vuoratut aluspaidat varovasti ylleen, mihin äiti oli jo aikaa sitten opastanut heitä. Odottaessaan käytävällä Jurovski kuuli, kuinka Romanovit liikuskelivat huoneissaan ja juttelivat, ja hänen k.äsimättömyytensä kasvoi. Hän seisoi ovella hermoja raastavien 40 minuutin ajan korva tarkkana yrittäen aistia perheen reaktioita sen laittautuessa matkaan. Mitä he oikein sanoivat? Oliko heillä aavistustakaan siitä, mitä nyt seuraisi? Vaikka Jurovski ei halunnutkaan huolestuttaa Romanoveja, hän oli menemäisillään kiirehtimään heitä, kun he astuivat käytävään yksi toisensa perään ”siisteinä ja hyvässä järjestyksessä”, kuten konekiväärimies Aleksandr Strekotin muisteli. Tsaari kulki edellä kantaen Alekseita, ja molemmat olivat sotilaspuserossa ja suikkalakki päässä. Tyttäret seurasivat heitä valkoisissa puseroissaan ja hameissaan kantaen tyynyjä, kasseja ja muuta pikkutavaraa. Myös tsaarittarella oli yksinkertainen asu, eikä kenelläkään ollut päällysvaatteita. He alkoivat esittää Jurovskille kysymyksiä, mutta eivät muutoin vaikuttaneet huolestuneilta, sillä he olivat jo saaneet kokea vääriä hälytyksiä ja kaikki myös tiesivät, että evakuointi voisi käynnistyä millä hetkellä hyvänsä tšekkijoukkojen lähestymisen vuoksi. Miehet kuulivatkin, kuinka tsaari kääntyi palvelijoiden puoleen ja totesi

rauhoittavasti: ”No niin, nyt pääsemme pois täältä.” Kaikki tunsivat ennen muuta helpotusta. Teeskentelikö Nikolai rauhallista suojellakseen perhettään, vai eikö hänellä vieläkään ollut todellista käsitystä siitä, kuinka hänen – ja heidän kaikkien – voisi käydä? Ei selvästikään ollut, sillä perheenjäsenet tiedustelivat vain vähäpätöisiä asioita. Mitä heidän omille tavaroilleen tapahtuisi? ”Niitä ei tarvita nyt”, Jurovski vakuutteli heille. ”Noudamme ne myöhemmin ja tuomme ne teille.”

Kello oli noin 02.15, kun Jurovski ja Nikulin sekä kaksi kiväärein aseistautunutta

sisävartijaa johdattivat tsaariperheen jyrkkiä ja kapeita portaita alakertaan

puolihämärässä. Romanovit noudattivat piintynyttä marssijärjestystään. Avusta kieltäytynyt tsaari laskeutui portaat edellä kantaen vaivalloisesti Alekseita, joka vavahteli kivusta sidotun jalkansa särkiessä. Heitä seurasi Aleksandra, joka käytti kävelykeppiä ja nojasi voimakkaasti Olgan käsivarteen, ja perässä tulivat kolme nuorinta tytärtä. Nikulin ja Kudrin kumpikin muistelivat myöhemmin, että Romanovien laskeutuessa portaita he pysähtyivät puolivälin tasanteella tekemään hartaina ristinmerkin täytetyn naaraskarhun ja sen pentujen edessä. Se oli kunnianosoitus vainajia kohtaan, sillä he luulivat olevansa poistumassa talosta.

Tässä vaiheessa perheen kolme lemmikkikoiraa, Joy, Jimmy ja Ortipo, varmaankin yrittivät vaistomaisesti seurata perässä, mutta ne hätistettiin takaisin.

Koirat ovat äärimmäisen herkkävaistoisia, joten ne olisivat reagoineet Jurovskin ja vartijoiden hermostuneisuuteen. Perheen mukana alakertaan tuli luultavasti yksi lemmikki, Tatjanan pieni kiinanpalatsikoira Jimmy, johon Anastasia oli erittäin kiintynyt. Koiralla oli niin lyhyet jalat, ettei se pystynyt kulkemaan portaissa, joten Anastasialla oli tapana kannella sitä mukanaan. Jos Jurovski olisi yrittänyt viedä koiran häneltä, se olisi aiheuttanut hämmennystä ja hälytyskellot olisivat alkaneet soida koko perheen mielessä. Tsaariperheen perässä kulki ensin lääkäri Botkin ja jälkijoukoissa seurasivat Trupp kantaen peitettä, Demidova kahden tyynyn kanssa (muka pehmusteita tsaarittarelle, mutta sisään oli kätketty kaksi pientä rasiaa täynnä koruja) ja viimeisenä kokki Haritonov. Kaikki astuivat ensin ulko-ovesta pihalle ja palasivat sitten uudestaan taloon viereisestä, pohjakerrokseen johtavasta ovesta. Kaksikymmentä kolme askelmaa – yksi jokaista Nikolain tuhoisaa hallitusvuotta kohden – johdattivat hänet ja perheen kohti heidän yhteistä

kohtaloaan. Kun Romanovit tulivat pohjakerroksen huoneisiin, yksi vartijoista,

Viktor Netrebin, pani merkille, että niinkin myöhään yöllä tsaaritar katsahti

heihin terävästi, ”ikään kuin olisi odottanut, että me kumartaisimme hänen kulkiessaan ohi”. Mies muisteli, että tsaaritar ja Olga olivat ”pelkkää luuta ja nahkaa” ja että tsaarittaren harmaantuneet hiukset olivat sekaisin hänen noustuaan vuoteesta niin äkkiä. Kolme muuta tytärtä sen sijaan olivat hymyileväisiä ja hyväntuulisia ja aina yhtä herkkäuskoisia nuoren ikänsä ja sinisilmäisyytensä ansiosta.

He eivät voineet olla hämmästymättä näkyä, joka heitä odotti: tyhjä, hämärä

varastohuone, jonka rapatusta katosta roikkui paljaan johdon päästä yksi sähkölamppu ilman varjostinta. He eivät näyttäneet hätääntyneiltä, mutta Aleksandra toi tapansa mukaan heti julki tyytymättömyytensä. Miksi siellä ei ollut lainkaan tuoleja? Eivätkö he saisi istua? Hän ei iskiaksen takia voinut seistä pitkään, ja myös Aleksei tarvitsi tuolin. Osoittamatta kärsimättömyyttä Jurovski käski vartija Aleksandr Strekotinin hakemaan kaksi tuolia. Silloin Nikulin sihahti itsekseen katkerasti: ”Kruununperillinen haluaa kuolla tuolissa. Tuodaan hänelle siis tuoli.”

Nikolai laski Aleksein varoen tuolille ja jäi seisomaan suojelevasti hänen eteensä – tapahtuiko se vaistomaisesti vai kertoiko se nimettömästä pelosta? Tsaaritar istuutui tyytyväisenä toiselle tuolille ja aina yhtä huomaavaiset tyttäret antoivat heille tyynyjä pehmusteiksi. Vartija Viktor Netrebin pani siinäkin tilanteessa merkille, kuinka innokkaasti poika katseli ympärilleen ”silmät suurina uteliaisuudesta” ja seurasi vartijoiden jokaista liikettä. Ohikiitävällä myötätunnon hetkellä Netrebin, joka myöhemmin tunnusti olleensa sinä yönä erittäin jännittynyt, toivoi että kaikki laukaukset osuisivat. Jurovski pyysi nyt kohteliaan hiljaisella äänellä perheenjäseniä ja palvelijoita asettumaan tsaarin ja tsaarittaren taakse paikoille, jotka hän heille osoitti. Entisen ammattivalokuvaajan elkein hän tuntui järjestävän uhrinsa sopivaan asetelmaan, kuten asiakkaat konsanaan, mutta tällä kerralla tilanne oli paljon uhkaavampi.

Tietoisena asemastaan tsaarina ja perheenisänä Nikolai asettui keskelle huonetta.

Hän jäi seisomaan kasvot avoimeen oveen päin, ja Aleksei istui hänen vasemmalla puolellaan. He olivat hieman muiden edessä. Säntillinen Botkin, jolla oli keskellä yötäkin kauluspaita ja solmio, seisoi heidän takanaan tsaarin oikealla puolella.

Tsaaritar istui Aleksein vasemmalla puolella huoneen hämärässä nurkassa kalteroidun ikkunan läheisyydessä. Ikkuna oli naulattu umpeen laukausten äänen ja mahdollisten huutojen vaimentamiseksi.

Maria, Tatjana ja Olga seisoivat aivan äitinsä takana hievahtamatta. Taaempana, toisen varastohuoneen parioven luona seisoi hoikka Demidova puristaen tyynyjä itseään vasten. Ovet oli lukittu, sillä Jurovski pelkäsi, että uhrit yrittäisivät pakokauhun vallassa rynnätä ulos mitä kautta hyvänsä. Anastasia seisoi muista erillään Demidovan oikealla puolella yksin ja uhmakkaana kuten aina. Trupp ja Haritonov olivat Botkinin takana, aivan Anastasian edessä, ja nojasivat seinään.

Jurovski silmäili heitä tyynesti ja jatkoi sitten valheiden syöttämistä: Romanovien täytyisi odottaa siellä, kunnes kuorma-auto tulisi viemään heidät turvaan.

Sitten komendantti poistui paikalta varmistamaan itse, että kaikki olisi valmiina, ja jätti heidät noin puoleksi tunniksi odottamaan kolkkoon kellarihuoneeseen.

Romanovit olivat ihmeissään odotuksesta ja kantoivat varmaankin huolta yläkertaan jääneistä tavaroistaan, mutta koettuaan 16 edeltävän kuukauden aikana lukuisia vaikeita ja kireitä hetkiä, he eivät puhuneet juuri mitään, jotta eivät hermostuttaisi toisiaan. Aleksandra kuitenkin rikkoi sääntöjä kuiskimalla tytöille venäjän sijaan englanniksi.

Sen alistuneen kirjeen perusteella, jota Botkin oli kirjoittanut ennakoiden

vääjäämätöntä kuolemaansa, ei ole mahdollista arvailla, mitä kokeneen lääkärin mielessä liikkui noina sekunteina, sillä kuoleman hetkellä uhrit monesti kieltäytyvät uskomasta tilannetta todeksi. Jos jollain näistä yhdestätoista ihmisestä, jotka olivat koolla kellarihuoneessa näin uhkaavissa tunnelmissa kovin myöhäisenä ajankohtana, oli edes pieni aavistus vaarasta, se oli varmaan juuri Botkin. Kuitenkin ajatus siitä, että hänen tsaarinsa ja kaiken kukkuraksi tämän viaton perhe todella surmattaisiin, oli täysin mahdoton.

Viereisessä vartijoiden huoneessa teloittajat istuivat kyyristyneinä lähekkäin.

He varmistivat aseitaan yhä uudestaan ja uudestaan ja polttivat ketjussa. Heidän hermonsa olivat riekaleina, ja raivo vain yltyi. Veressä virtasi jo adrenaliinia, ja he toimivat niin kuin venäläisillä on tapana – joivat kulauksen tai pari votkaa.

Vain viiden murhamiehen nimet tiedetään varmasti. Paikalla oli juovuspäissään

mahtaileva Jermakov, joka oli tunkenut vyölleen kolme revolveria; nuori ja kylmäverinen Nikulin; tehdasmekaanikko Kudrin, joka tšekan miehenä oli innokas tappaja; Sysertin tehtaalta värvätty 28-vuotias hitsaaja Medvedev, vastaava vartija Ipatjevin talolla; ja tietenkin Jurovski itse.

Tutkimusten mukaan muut surmaajat todennäköisesti olivat: Aleksei Kabanov,

joka yleensä vahti yhtä talon konekivääriasemista; kokematon 17-vuotias

tšekan mies Viktor Netrebin; Jermakovin apuri Stepan Vaganov, joka oli värvätty Verh-Isetskin tehtaalta viime hetkellä paikkaamaan niitä kahta liettualaisvartijaa, jotka olivat kieltäytyneet surmaamasta perheen tyttäriä; ja porukan hämäräperäisin henkilö, Jan Tsel’ms, jonka tehtävä Kabanovin tavoin oli vartioida yhtä konekivääriasemaa.

Siitäkin huolimatta, että monilla niistä ”liettualaisista”, jotka Jurovski oli tuonut Ipatjevin taloon osallistumaan teloitukseen, meni tosihetkellä

sisu kaulaan, sinä iltana syntyi sitkeä legenda, jonka mukaan teloituksen avaintekijät  olisivat olleet ”liettualaisia ja juutalaisia”, vaikka yhtä lukuun ottamatta kaikki murhamiehet olivat venäläisiä ja Jurovski oli juutalainen vain sukujuuriltaan.

Kun kaikki oli valmiina, Jurovski käski tuomaan kuorma-auton Ipatjevin

talon eteen tien toiselta puolelta. Ratissa oli talon ”virallinen autonkuljettaja”

Ljuhanov. Hän peruutti kömpelön ajoneuvon varovasti pihaan vaihteet kirskuen ja jätti sen kaksoisaidan väliselle pihakaistaleelle, jotta sillä pääsisi nousemaan helpommin rinnettä ylös täydessä lastissa. Jotkut vartijoista varmaan ihmettelivät syystäkin, jaksaisiko noin rähjäinen ajoneuvo kuljettaa 11 ruumista saattajineen aina Koptjakin metsään asti yön pimeydessä.

Kun kuorma-auto viimein seisoi talon edessä moottori huristen, ampujat alkoivat kerääntyä varastohuoneen ovensuuhun Jurovskin selän taakse ja komendantti valmistautui palaamaan huoneeseen. Oli aivan hiljaista, ikkunaruudut vain helisivät moottorin jyskeestä. Nikulin vasemmalla, Kudrin ja Jermakov oikealla puolellaan Jurovski avasi parioven ja astui huoneeseen teloitusryhmän muiden miesten tungeksiessa oviaukossa hänen takanaan. Mitä oikein oli tekeillä?

Oliko jokin uusi erikoisosasto tullut saattamaan tsaariperheen seuraavaan turvapaikkaan?

Nikolai, Aleksandra ja Botkin, jotka näyttivät tajuavan, että Jermakov

ja Kudrin olivat uusia kasvoja, kauhistuivat miesten asettuessa Jurovskin kanssa

asemiin heidän eteensä.

”Tässä me kaikki nyt olemme”, Nikolai sanoi astuen kohti Jurovskia. Hän oli

luullut, että kuorma-auto, jonka moottorin äänen he kuulivat, oli tullut viemään heidät turvaan. ”Kuinka aiotte nyt toimia?”

Jurovski, joka puristeli hikisellä oikealla kädellään housuntaskussa olevaa pistoolia ja piteli vasemmassa kädessään paperilappua, pyysi kaikkia nousemaan ylös. Aleksei tietenkin jäi istumaan, mutta tsaaritar vääntäytyi jaloilleen mumisten tyytymättömänä. Yhtäkkiä seinät tuntuivat kaatuvan Jurovskin päälle, kun hän astui uhreja kohti heilutellen paperia uhkaavasti kädessään. Sen oli laatinut Uralin alueneuvosto, ja hän oli saanut sen Gološtšokinilta sinä päivänä. Viimeinkin oli tullut komendantin vuoro tehdä historiaa. Hän oli harjoitellut lausunnon lukemista monta kertaa ja korotti nyt ääntään, jotta kaikki kuulisivat selvästi.

”Sen johdosta, että Teidän sukulaisenne Euroopassa jatkavat hyökkäyksiä

Neuvosto-Venäjää vastaan”, hän aloitti mahtipontisesti katsoen Nikolaita suoraan silmiin, ”Uralin alueneuvoston puhemiehistö on tuominnut teidät ammuttavaksi…”

Tsaari oli aivan ymmällään. Hän kääntyi perheeseensä päin, selin Jurovskiin,

ja sai vaivoin änkytetty. epäuskoisesti: ”Mitä? Mitä?” Muut hänen ympärillään

jähmettyivät paikoilleen silmittömän kauhun vallassa.

”Ette siis viekään meitä minnekään?” Botkin rohkeni kysyä, sillä hänkään ei

ollut käsittänyt, mitä hetki sitten oli sanottu.

”En ymmärrä. Lukekaa se uudestaan…”, tsaari keskeytti hänet kasvot vitivalkoisina kauhusta. Jurovski jatkoi kohdasta, johon oli jäänyt:

…ottaen huomioon, että tšekit uhkaavat Uralin punaista pääkaupunkia Jekaterinburgia ja että maan kruunupäinen pyöveli saattaisi säästyä kansantuomioistuimelta, alueneuvoston puhemiehistö on Vallankumouksen tahdon mukaisesti päättänyt, että entinen tsaari Nikolai Romanov, joka on syyllistynyt lukuisiin verisiin rikoksiin kansaa kohtaan, on ammuttava…

Tsaaritar ja Olga ristivät vaistomaisesti itsensä, ja muilta pääsi epämääräisiä

kauhistuksen sanoja tai vastalauseita. Luettuaan määräyksen loppuun asti Jurovski veti esiin Coltinsa, astui tsaaria kohti ja ampui häntä rintaan lähietäisyydeltä.

Jermakov, Kudrin ja Medvedev, jotka eivät halunneet olla huonompia ja janosivat henkilökohtaista kostoa ja sen lisäksi mainetta ja kunniaa, tähtäsivät myös oitis Nikolaihin ja ampuivat häntä. Kun useimmat muutkin miehet seurasivat heidän esimerkkiään, verta ja kudoksia alkoi ryöpytä Aleksei-pojan päälle, joka istui järkyttyneenä isänsä vieressä.

Hetken ajan tsaarin ruumis nytkähteli paikallaan. Hänen silmänsä olivat jähmettyneet suuriksi, ja luotien auki repimästä rintakehästä pulppusi hapettunutta verta, kun sydän yritti kiihtyvään tahtiin pumpata verta hänen vaurioituneeseen kehoonsa, mutta turhaan. Sitten hän lyyhistyi äänettömästi maahan.

Nikolai sentään säästyi näkemästä, mitä puolisolle ja lapsille tapahtui. Siinä

samassa Jermakov nimittäin käännähti ja laukaisi Mauserinsa tuskin kahden

metrin päässä seisovaa tsaaritarta kohti juuri, kun tämä oli tekemässä ristinmerkkiä.

Luoti osui kallon vasemmalle puolelle, ja aivokudosta alkoi pursuta ympäriinsä.

Samalla yläruumiiseen sateli luoteja muiden murhamiesten aseista. Aleksandra

lyyhistyi kyljelleen lattialle lämpimän ja tahmean veri- ja aivokudoksen suihkutessa pitkin huonetta. Äitinsä vieressä istunut rampa Aleksei-rukka, joka ei päässyt edes pystyyn juostakseen pakoon, tarrautui kauhuissaan tuoliinsa tuhkanharmaat kasvot isänsä veren tahrimina.

Muut uhreista olivat sillä välin vaipuneet ensin polvilleen ja sitten kokonaan

lattialle yrittäen vaistomaisesti suojata itseään. Jotkut vääntelehtivät saatuaan haavoja luodeista, jotka eivät olleet osuneet tsaariin ja tsaarittareen, ja toiset ryömivät sankan savun keskellä yrittäen epätoivon vimmalla löytää ulospääsytien. Trupp romahti nopeasti saatuaan osumia jalkoihin, ja hänet lopetettiin ampumalla päähän. Haritonov, joka oli lauottu täyteen luoteja, lyyhystyi maahan ja kuoli hänen vierelleen.

Muutamassa minuutissa huone oli jo niin sekasortoisessa tilassa, että Jurovskin täytyi käskeä miehiä keskeyttämään ampuminen, koska ilma oli liian tukahduttava. Miehet eivät heti totelleet, sillä he olivat vimman vallassa ja halusivat saada homman hoidettua. Ilma oli sakeana kuvottavasta sekoituksesta verta ja ruumiin nesteitä – ulostetta, virtsaa ja oksennusta, joita kehosta poistuu äärimmäisen trauman hetkellä. Murhamiehet yskivät ja köhivät palaneen ruudin kitkerän savun keskellä, ja myös katosta pöllysi laastipölyä luotien singahdeltua sinne. Kaikkien silmistä valui vettä, ja korvat olivat menneet lukkoon aseiden pamahtelusta.

Kun Jurovskin miehet hoippuroivat varastohuoneesta pihalle haukkaamaan yön viileää ilmaa täristen ja sekavassa tilassa, jotkut heistä antoivat ylen. Kaikki ei silti ollut vielä ohi. Kun tuliaseiden korviasärkevät paukuttelu oli hiljentynyt ja savu hälvennyt, sisältä alkoi kuulua vaikerointia ja inahtelua ja miehille kävi liiankin selväksi, että he olivat tunaroineet. Monet uhreista olivat yhä hengissä pahasti haavoittuneina ja kärsivät kovia tuskia.

Botkin oli jo saanut kaksi osumaa alavatsaan sen jälkeen, kun jalkoihin tähdätty luoti oli murskannut hänen polvilumpionsa ja hän oli kaatunut maahan. Hän oli vielä yrittänyt kurottautua tsaaria kohden kyynärpäänsä varassa viimeisenä suojelevana eleenä. Silloin Jurovski palasi huoneeseen, ja nähdessään Botkinin yhä hengissä tähtäsi häntä Mauserillaan. Luoti osui vasempaan ohimoon, sillä lääkäri oli kauhun vallassa kääntänyt päänsä sivuun. Botkinin toive oli toteutunut: hän sai viimeinkin kuolla keisarinsa rinnalla.

Yksikään Romanovien tyttäristä – noista sievistä tytöistä, joita kukaan vartijoista ei oikeastaan olisi halunnut tappaa – ei menehtynyt nopeasti tai tuskattomasti. Maria oli jo saanut luodin reiteensä Jermakovin aseesta, kun hän oli henkensä hädässä jyskyttänyt varastohuoneen lukittuja ovia, ja makasi nyt vaikerrellen lattialla. Hänen kolme sisartaan olivat kärsineet hirvittävästi, ja huone oli täyttynyt heidän kirkaisuistaan, kun he näkivät äitinsä kohtalon. Olka ja Tatjana olivat takertuneet vaistomaisesti toisiinsa hakeutuen huoneen pimeimmän nurkan suojiin. Huomatessaan, että kaksi vanhinta tytärtä olivat vielä elossa, Jermakov hyökkäsi heidän kimppuunsa vyötäisiltään tempaamansa parikymmensenttisen pistimen kanssa ja iski heitä yläruumiiseen. Hän oli kuitenkin niin humalassa, ettei kömpelyyttään saanut lävistettyä heidän rintaansa.

Kylmäpäinen Jurovski harppoi tyynesti savuverhon läpi ja ampui Tatjanaa päähän takaa päin juuri, kun tämä ponnisteli pystyyn vetäytyäkseen loitommalle. Tatjanan murskaantuneesta kallosta suihkusi aivokudosta ja verta hänen hysteerisessä tilassa olevien sisariensa päälle. Vimmaisen oloinen Jrmakov ampui Olgaa leukaan, kun tämä yritti nousta jaloilleen ja juosta pakoon. Kuolintoreissaan Olga rojahti Tatjanan ruumiin päälle.

Anastasia puolestaan oli hakenut suojaa haavoittuneen Marian vierestä. Kun Jermakov huomasi, että nuorimmat tyttäret kyyristelivät huoneen nurkassa yhä hengissä, hän tarttui taas pistimeensä ja iski Mariaa usean kerran ylävartaloon, mutta ei saanut asetta menemään läpi, joten Jurovskin oli tultava hätiin ja ammuttava kuolinlaukaus päähän. Myös Anastasia joutui kärsimään hirvittävästi. Jermakov syöksyi avuttoman tyttörukan kimppuun kuin villiaeläin ja yritti lävistää hänen rintakehänsä pistimeniskuilla, kunnes viimein painoi revolverin hänen ohimolleen.

Jurovski ja muut tappajat väittivät myöhemmin, että Nagant-revolverien luodit kimmahtivat tyttöjen alusasuihiin ommelluista korukerroksista, jotka ilmeisesti toimivat alkeellisina luotiliiveinä, eivätkä myöskään pistimeniskut läpäisseet niitä. On silti todennäköisempää, että umpimähkään ammuttujen luotien voimasta jalokivet yksinkertaisesti vain painuiva tyttöjen yläruumiiseen ja repivät niihin runsaasti pintahaavoja tai että helmet, joita oli suuria määriä, pirstoutuivat iskuvoimasta.

Jurovski ei ollut uskoa silmiään nähdessään, että Aleksei oli yhä elossa (vasta jälkeenpäin ilmeni, että hänenkin alusvaateisiinsa oli ommeltu jalokiviä). Komendantti ei voinut käsittää sairaan pojan ”tavatonta elinvoimaisuutta” vaan seurasi epäuskoisena vierestä, kun Nikulin vapisten tyhjensi Browning-pistoolinsa koko lippaan tsarevitsiin.

Hemofiliaa sairastavan pojan kohtalokkaan viallinen veri kuitenkin kiersi elimistössä yhä edelleen ja piti hänet elossa, vaikka se oli niin monta kertaa aiemmin ollut vähällä koitua hänen kuolemakseen. Jurovski, joka oli jo ampunut viimeiset luodit Mauseristaan, ei pystynyt Nikulinia parempaan. Jermakovin raivoisat pistimeniskut eivät nekään onnistuneet läpäisemään pojan yläruumista suojannutta jalokivikerrosta. Lopulta Jurovski vetäisi vyöltään toisen tuliaseen, Coltin, ja antoi pojalle armonlaukauksen tämän maatessa lattialle kaatuneen tuolin päällä kuoleman kielissä.

Kuin ihmeen kaupalla sisäkkö Demidova, joka oli haavoittunut reiteen, oli tähän asti onnistunut pysymään hengissä, sillä hän oli pyörtynyt, kun muita teloitettiin hänen ympärillään. Tulituksen hiljennyttyä hän oli tullut tajuihinsa, ponnistautunut pystyyn ja kiljahtanut: ”Luojan kiitos, minä pelastuin!”

Jermakov kävi heti pistimellään Demidovan kimppuun, ja uhri löysi itsestään yli-inhimillisiä voimia joutuessaan kasvotusten kuoleman kanssa. Silloin kun keisarilliset olivat lähteneet seurueineen Tobolskista, Demidova oli tunnustanut pelkäävänsä, mitä bolsevikit saattaisivat tehdä heille kaikille Jekaterinburgissa. Nyt hän teki kiihkeää vastarintaa, kääntyili suuntaan ja toiseen ja toruin pistimeniskuja ”lujitetuilla” tyynyillään (niihin kätketyt tsaarittaren jalokivet, joita Demidova oli huolella vaalinut, suojasivatkin nyt häntä) ennen kuin yksi murhamiehistä riuhtaisi tyynyt häneltä pois. Epätoivoissaan uhri yritti vielä puolustautua pistintä vastaan huitomalla sitä silmittömästi syrjään paljain käsin, kunnes hänestä tehtiin loppu.

Kuolema ja silpomiset olivat tuttuja näkyjä Jurovskille, joka oli palvellut sodan aikana lääkintämiehenä, ja hän pystyi kohtaamaan koko karmeuden urheammin kuin useimmat muut varastohuoneessa sinä yönä olleista miehistä. Esiin astui Jurovskin sisäinen lääkintämies, ja hän kierteli huoneessa tarkastamassa uhrien pulssin todetakseen, että kaikki olivat varmasti kuolleet. Sillä välin Jermakov liukasteli ja kompasteli pitkin huonetta juovuksissa, pää pyörällä hillittömästä tappamisesta. Hän hoippuroi edestakaisin, sohi ruumiita pistimellään ja vuodatti henkilökohtaisen vihansa tsaarin ja tsaarittaren luodeilla lävistettyihin ruumiisiin murtamalla heidän rintakehänsä.

Romanovien ja heidän palvelijoidensa tappaminen oli vaatinut 20 minuutin raivoisan uurastuksen. Ammattimaiset tarkka-ampujat olisivat suoriutuneet samasta tehtävästä 30 sekunnissa. Nopeaksi ja siistiksi tarkoitettu teloitus olikin kääntynyt verilöylyksi. Jurovski oli etukäteen kertonut miehille, kuka tappaisi kenet, ja käskenyt heitä tähtäämään suoraan sydämeen. Silloin vuotaisi vähemmän verta ja uhrit kuolisivat nopeammin, hän oli valistanut miehiä. Jermakov väitti myöhemmin, että miehet tiesivät täsmälleen, mitä kunkin kuuluisi tehdä ”ettei sattuisi erehdyksiä”. Hän oli ainoa, jolle nimettiin kaksi kohdetta: tsaaritar ja Botkin. Kun Jurovski sitten oli ampunut ensimmäisen laukauksen tsaaria kohti, hänen takanaan seisseet miehet avasivat tulen, eikä metelin, savun ja katkun täyttämässä huoneessa enää voinut tietää, kuka oikein ampui kenet. Jälkeenpäin esitetyt kertomukset ovatkin sekavia ja keskenään ristiriitaisia. Kun teloittajat poikkesivat sovitusta ampumasuunnitelmasta, mielivaltaisen ja epätarkan ammunnan osuus vain kasvoi, kun miehet tulittivat umpimähkään toistensa nimikkokohteita. Monet laukauksista menivät ilmeisesti täysin ohi tai viilsivät vain pintahaavoja, jotka eivät olleet kuolettavia. Rapatut puuseinät eivät vaimentaneetkaan tulituksen ääniä, toisin kuin Jurovski oli toivonut. Kun paniikkiin joutuneet uhrit alkoivat kirkua ja ryömivät haavoittuneina lattialla, surmaajien hallitsematon raivo todennäköisesti vain yltyi. On hämmästyttävää, kuinka helposti harjoittamattomat tarkka-ampujat voivat ampua maalin ohi jopa lähietäisyydeltä varsinkin silloin, kun osaamattomuus yhdistyy pitkän odotuksen aikana kasvaneeseen paineeseen ja juopotteluun. Jurovski myönsi myöhemmin, että Nikulin oli ”taitamaton aseenkäsittelijä ja heikkohermoinen”.

 

Tsaariperhe lomalla Gatchinassa vuonna 1912.

 

 

Lähde: Jekaterinburg, Romanovien viimeiset päivät, Helen Rappaport, Helsinki-Kirjat, 2011, Helsinki-Kirjojen luvalla