Leo Tolstoin oma sota ja rauha

Leo Tolstoi Ilja Repinin maalaamana 1887.

 

Donald Culross Peattie

Maailmankirjallisuudessa tuskin missään elämä sykkii niin runsasmuotoisena kuin Leo Tolstoin tuotannossa. Siihen mahtuu sotaa ja rauhaa, rakkautta ja seikkailuja, syntymiä ja kuolemaa – se on unohtumattomien näkyjen kokoelma. Kohtaamme niissä kadonneen Venäjän loistavan keisarillisen hovin, tanssiaiset ja kaksintaistelut, keikarimaiset upseerit, tilanomistajat, aatelismiehet, hurjat kasakat ja orjuutetut talonpojat, lumiset tuulenpieksämät taistelukentät, öiset juhlat, joissa soi surumielinen mustalaismusiikki, sekä tuhoisat uhkapelit. Tolstoin romaaneissa kohtaamme elämän sellaisena kuin hän sen koki, voimakkaasti eläytyvän kuvauksen, jonka voi synnyttää vain syvä myötätunto ja kristillinen rakkaus.

Lapsuudessaan Tolstoi ei osoittanut mitään nerouden merkkejä. Hän syntyi vuonna 1828 isänsä kreivi Nikolai Tolstoin suurella maatilalla Jasnaja Poljanassa 200 kilometriä Moskovasta etelään. Hänen äitinsä, ruhtinatar Maria Volkonskaja kuului hienoon venäläiseen aatelissukuun ja oli avioituessaan tuonut perheeseen melkoisen omaisuuden. Jos on uskomista nuoren Leon omiin päiväkirjoihin, hän oli tyhjäntoimittaja, peluri ja elostelija. Siihen aikaan ei kukaan osannut aavistaakaan, että häntä pitkän elämänsä lopulla pidettäisiin miltei pyhimyksenä.

Leon kamppailu oman itsensä kanssa ei päättynyt koskaan, eikä hän milloinkaan saavuttanut rauhaa. Koska hän aluksi aikoi diplomaatiksi, hän kirjoittautui Kazanin yliopistoon opiskellakseen itämaisia kieliä. Mutta hän joka puhui ja kirjoitti ranskaa yhtä sujuvasti kuin venäjää, joka oppi kreikankielen kolmessa kuukaudessa ja perehtyi vaivatta saksaan, italiaan ja englantiin, pitkästyi yliopiston hitaaseen, kaavamaiseen kielenopetukseen. Sitten hän päätti kokeilla lakitiedettä, mutta siihenkin hän kyllästyi; hänestä opinnot olivat ikäviä, eivätkä lait vastanneet moraalin vaatimuksia.

Kun nuoren kreivi Tolstoin pelivelat pakottivat hänet lähtemään Moskovasta, hän värväytyi rykmenttiin, joka oli komennettu Kaukasian rajalle taistelemaan tataarisissejä vastaan. Vuoristomaiseman kesytön kauneus, lumipeitteiset huiput ja kuiva vuoristoilma täyttivät hänet aistihuumalla, jonka koemme melkein fyysisenä hänen viehättävissä kertomuksissaan ’Kasakat’ ja ’Hadži Murat’. Viimeksi mainittu kirjoitettiin vasta viisikymmentä vuotta myöhemmin, ja tämä todistaa parhaiten sen, ettei Tolstoi ainoastaan omaksunut jokaista aistimusta, vaan myös säilytti ne elävinä läpi elämänsä.

Krimin sodan puhjettua vuonna 1853 peloton nuori upseeri anoi siirtoa uudelle sotanäyttämölle. Hänen kertomuksensa Sevastopolin piirityksestä tekivät eläviksi sekä venäläisten joukkojen sankaruuden että sodanjohdon kyynisen typeryyden. 27-vuotiaana hän palasi siis jo tunnustusta saaneena kirjailijana neljän ja puolen vuoden lähes taukoamattoman leirielämän jälkeen elegantin maailman salonkeihin. Tuolta tuhlarilta ei mikään mennyt hukkaan; tapaamme Sodassa ja rauhassa kaiken, minkä hän sotilaana oppi ja tunsi.

Nyt Leo itse oli rakastamansa Jasnaja Poljanan valtias. Mutta nuori kreivi Tolstoi oli harvinaislaatuinen tilanomistaja; hän tunsi nöyryyttä uskollisten, oppimattomien talonpoikiensa edessä. Hän perusti koulun heidän lapsilleen ja ryhtyi toimiin vapauttaakseen maaorjansa – talonpojat itse suhtautuivat näihin hyviin tekoihin epäluuloisesti. Hänen ihanteellisuutensa ja kunnianhimonsa, hänen yksinäisyydentunteensa ja kiivaat mielialanmuutoksensa synnyttivät hänessä kuohuvaa levottomuutta. Hän rupesi käymään yhä ahkerammin hovilääkäri Behrsin luona, jonka kolme nuorta tytärtä lienevät vetäneet häntä voimakkaimmin vierailulle. Behrsien vilkkaasta ja vieraanvaraisesta kodista tuli myös Leo Tolstoin koti. Se elää ikuisesti Rostovien kotina teoksessa Sota ja rauha.

Kun Leo eräänä päivänä pisti Sofian, Behrsin tyttäristä toiseksi vanhimman ja kauneimman käteen kosiokirjeen, tyttö vastasi heti myöntävästi. Leo oli 34-vuotias, ja hänen menneisyytensä oli ollut täynnä naisia; hänen kihlattunsa oli kokematon kahdeksantoistavuotias. Leoa alkoivat tavalliseen tapaan ahdistella itsesyytökset. Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut oikeutta mennä naimisiin tunnustamatta entisiä syntejään, ja niin hän luovutti Sofialle päiväkirjansa, joissa kuvattiin peittelemättömän rehellisesti hänen harha-askelensa. Järkyttynyt neitonen pysyi urhoollisesti myöntävässä vastauksessaan, ja nuo kaksi liittyivät yhteen – aloittaen 48 vuotta kestävän kiintymisen ja kidutuksen täyteisen yhteiselämän.

Sofia oli käytännöllinen, Leo pilvissä leijaileva uneksija. Sofia rakasti kaupungin iloista elämää ja inhosi aluksi maalaisympäristöä, jossa Leo viihtyi parhaiten. Tämän niin suorasukaisesti tunnustamat irstailut sytyttivät Sofiassa hurjan mustasukkaisuuden. Silti hän synnytti miehelleen 13 lasta ja otti kantaakseen taakan, jota suuren perheen asioitten hoitaminen merkitsee; hän kirjoitti myös valittamatta omin käsin puhtaaksi miehensä teokset.

Sota ja rauha on kertomus Napoleonin sotaretkestä Venäjälle vuonna 1812, ja siitä, miten se vaikutuksineen tulvahti kuin hyökyaalto kirjan peräti viidensadan eri henkilön elämään. Valtavat taistelukohtaukset, ratsuväenhyökkäykset, verilöylyt ja sankariteot, Moskovan palo, ranskalaisten perääntyminen armottomien lumilakeuksien poikki – kaikki on kuvailtu niin laveasti ja suurenmoisesti, ettei sen veroista ole nähty. Lukija seuraa tässä kansainvälisessä näytelmässä liikkuvia yksityisiä ihmisiä syvän myötätunnon ja eläytymisen vallassa, sillä Tolstoilla oli kyky nähdä suoraan ihmisten sieluun kuin se olisi ollut kirkkainta kristallia.

Tämä jättiläismäinen romaani, jonka kirjoittamiseen kului seitsemän vuotta, saavutti heti suurmenestyksen. Se on käännetty kaikille sivistyskielille. Mutta Tolstoi oli koko kirjailijauransa ajan sitä mieltä, että oli syntiä paistatella maineen auringossa. Hän saattoi hurmaantua yksinkertaisesta elämästä Jasnaja Poljanassa ja sen tarjoamista ilonaiheista, leikeistä lasten kanssa, metsästyksestä ja ratsastuksesta, perheen yhteisistä hetkistä samovaarin ympärillä pimeinä talvi-iltoina, koivujen hennosta keväisestä vehreydestä ja keltaiseksi tuleentuvista viljapelloista. Täällä hänen juurensa olivat ja tästä maaperästä hänen seuraava suuri romaaninsa Anna Karenina versoi. Siinä kirjailija asettaa vastakkain maaseudun rauhassa kypsyvän avio-onnen ja elegantin maailman himon.

Tolstoin moraalinen paatos oli jopa voimakkaampi kuin hänen mielikuvituksensa luomisvoima. Hänen omat erehdyksensä ja laiminlyöntinsä aiheuttivat hänelle valtavia omantunnontuskia, ja muiden ihmisten huolet tekivät hänet vieläkin epätoivoisemmaksi. Tsaarien Venäjä oli Euroopan itsevaltaisimmin hallittu maa, mutta Tolstoi asettautui kerran toisensa jälkeen alttiiksi esivallan vihalle taistellessaan toisten vapauden puolesta. Hän taisteli sananvapauden puolesta vakuuttuneena siitä, että poliittiset ’rikokset’ – hallitsijan tai valtion arvosteleminen – oli kansan terveyden merkki. Turhaan kielsivät valtion sensorit hänen tässä hengessä kirjoitetut näytelmänsä, kertomuksensa ja yhteiskunnalliset kirjoituksensa. Ne painettiin muilla kielillä kaikkialla Euroopassa. Niiden käännöksiä jäljennettiin käsin Venäjällä ja levitettiin salaa.

Palavassa halussaan löytää uskon totuus Tolstoi hakeutui venäläiseen ortodoksiseen kirkkoon. Mutta pian hän käsitti, etteivät loimottavat kynttilät, vanhat ikonit, välkehtivät mosaiikit ja tuoksuva suitsutus itsessään tehneet ihmisestä kristittyä. Hän uskalsi julistaa avoimesti, että monen papin kopeilevan arvokkuuden alle kätkeytyi syvää tietämättömyyttä. ”Kannamme kaikki Jumalan valtakuntaa sisällämme!” hän julisti. Niin hän sai kirkonkin vastaansa.

Tolstoi alkoi ajan mittaan perustaa uskonsa ainoastaan Kristuksen sanaan ja julistukseen. Älkää tehkö pahalle vastarintaa, sanoo Vuorisaarna. Tolstoille se merkitsi sitä, että kaikki väkivallan muodot, kaikki turvautuminen aseelliseen voimaan, sotii Jeesuksen opetusta vastaan. Nyt syttyi myös sotilaiden viha kerran niin urhoollista aseveljeä kohtaan. Ainoa mikä pelasti Tolstoin tsaarin, kirkon ja sotalaitoksen yhteiseltä vihalta, oli hänen maineensa kirjailijana ja hänen teostensa kaikkialla maailmassa saama vastakaiku. Valtaapitävät eivät uskaltaneet tehdä aikansa tunnetuimmasta venäläisestä marttyyriä. Kansaa virtasi monesta maasta tapaamaan valkopartaista profeettaa; jolla oli syvä, kauas näkevä katse.

Miehen joka niin uskollisesti kuin Tolstoi seurasi kristillisen etiikan käskyjä, oli pakko olla välittämättä sellaisista seikoista kuin mukavuus, oma etu, käytännöllinen hyöty, terveys ja hyvinvointi. Se oli vaikea koettelemus niille, jotka rakastivat häntä ja elivät hänen kanssaan. Mitä vähemmän hän ajatteli aineellista hyvinvointia, sitä materialistisempi täytyi Sofian olla. Juuri Sofian oli huolehdittava siitä, että pojat saivat kunnollisen kasvatuksen ja tyttäret esiteltiin Moskovan seurapiireissä. Hänen vastuullaan oli myös aviomiehen asioiden hoitaminen. Samanaikaisesti Tolstoi vaelteli Jasnaja Poljanan laajoilla tiluksilla kuin yksinkertainen talonpoika, täysin uppoutuneena hengen ja luonnon maailmaan.

Yksinkertaisuuteen pyrkivästä vanhuksesta tuntui yhä voimakkaammin siltä, että omistaminen oli vastoin hänen vakaumustaan; hän jakoi omaisuutensa perheen jäsenten kesken ja muutti suuren osan tuottavista tekijänoikeuksistaan yleiseksi omaisuudeksi. Ansaitakseen oman elatuksensa hopeahapsinen vanhus istuutui suutarintuolille ja rupesi valmistamaan kenkiä. Sofia itki ja toraili. Puolisoiden välit kävivät kestämättömiksi. Lopulta Tolstoi poistui salaa Jasnaja Poljanasta hyytävän kylmänä talviyönä lääkärinsä ainoana seuranaan. Rakkain tytär Alexandra tuli tosin pian perässä.

Mutta hidas jääkylmä juna ei ollut ehtinyt pitkällekään, kun Tolstoi äkkiä sairastui keuhkokuumeeseen. Astapovossa hänet kannettiin junasta ja kuljetettiin asemapäällikön kotiin. Sofia kiiruhti sinne, mutta häntä ei laskettu sairaan luokse – tämän pelättiin kiihtyvän hänen näkemisestään. Vasta Tolstoin menetettyä tajuntansa Sofia laskettiin sisään. Turhaan hän kuiskaili miehensä korvaan rakkautensa ja peitti hänen tunnottomat kätensä suudelmin. Oli jo liian myöhäistä näiden luonteeltaan niin erilaisten mutta toisiinsa intohimoisesti kiintyneiden ihmisten saavuttaa sopusointua, jota he olivat tavoitelleet koko yhteisen elämänsä ajan.

Artikkeli on julkaistu aiemmin kirjassa Historian suurmiehiä, Oy Valitut Palat – Reader’s Digest. Artikkeli on julkaistu yhtiön luvalla.

Leo Tolstoi valokuvassa, jonka otti Sergei Prokudin-Gorski.