Anna Pavlova – baletin tähti

Kaikkien aikojen ballerina Anna Pavlova oli näyttämöiden eteerisen kaunis ja tyylikäs ”kuoleva joutsen”, mutta ystävät tunsivat hänet mitä eloisimpana ja lämminsydämisimpänä ihmisenä.

Teksti: Sol Hurok

 

Kaikkien aikojen ballerina oli näyttämöiden eteerisen kaunis ja tyylikäs ”kuoleva joutsen”, mutta ystävät tunsivat hänet mitä eloisimpana ja lämminsydämisimpänä ihmisenä.

 

Anna oli surkein pokerin pelaaja, jonka olin kuunaan tavannut. Kun hän onnistui saamaan hyvän käden, hän alkoi hyräillä, höpistä niitä näitä tai vilkuilla ympärilleen silmissään niin ilmeikkään välinpitämätön katse, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, että hänellä oli hallussaan ässäpari. Huonon käden sattuessa kohdalle hän näytti niin maansa myyneeltä, että olisi voinut luulla maailmanlopun koittaneen.

 

Sellainen oli minun tuntemani Anna Pavlova. Maailma muistaa hänet yhtenä kaikkien aikojen hienoimmista ballerinoista ja aikansa elävänä legendana. Yhä tänäkin päivänä ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet baletissa tai eivät ole edes kiinnostuneita koko lajista, tunnistavat hänen nimensä. Suuren yleisön silmissä valovoimainen Anna oli taianomainen ja epätodellinen hahmo, johon aikakaan ei kyennyt jättämään jälkeään. Minä kuitenkin muistan Annan yhtenä lempeimmistä ja eloisimmista ihmisistä, joita olen koskaan tuntenut.

 

Ihmiset, jotka tuntevat Annan pelkästään hänen tanssiesityksistään kuvattujen vanhojen ja kehnolaatuisten filmipätkien perusteella, pitävät häntä yhtä kaukaisena kuin taivaan tähteä. Hänen kasvonsa peittänyt koristeellinen naamio ja sen tummat silmänaukot, hauras kameliakukka ja kylmän ja kulmikkaan melankolinen ilme häivyttivät hänen ihmismäiset piirteensä. Hän oli eteerinen ja etäinen kuoleva joutsen, aavemainen neito, satujen prinsessa. Läpikuultava valkoinen mekko, dramaattinen kampaus ja kuolemanvalkea ehostus saivat hänet näyttämään kuin toisesta maailmasta meidän maailmaamme eksyneeltä olennolta.

 

Sellainen oli yleisön tuntema Anna Pavlova. Olen 57 vuoden aikana tehnyt mitä suurenmoisimpia taiteilijoita tunnetuiksi maailmalla, mutta minun on pakko todeta, että yksikään heistä ei ole pursunnut yhtä paljon elämää kuin Anna.

 

En koskaan unohda sitä päivää, kun tapasin Annan ensimmäisen kerran. Olin tuohon aikaan jo varsin nimekäs impressaari, mutta Anna sai minut niin hämmennyksiin, että kun hän tanssi vanhassa New York Hippodrome -teatterissa, jättäydyin joka ilta takariviin. Eräänä iltana ystäväni tarjoutui esittelemään minut Annalle. Harjoittelin mielessäni sekä englanniksi että venäjäksi, mitä hänelle sanoisin. Siinä vaiheessa, kun astuin hänen pukuhuoneeseensa, en saanut kuitenkaan sanotuksi sanaakaan. Hän ojensi kätensä, ja tyystin lamaantuneena kumarruin suukottamaan sitä. Hän kutsui minut illalliselle kanssaan, mihin saatoin vain nyökätä myöntymisen merkiksi. Olin unelmoinut idolini tapaamisesta, ja se unelma oli nyt toteutunut, mutta minä en saanut suustani pihaustakaan.

 

Millaisessa paikassa Anna Pavlovan kaltainen tanssin jumalatar mahtaisi illastaa? Näin mielessäni hänet hienossa ravintolassa syömässä sirosti kurmitsan munia. Arvaukseni osui vikaan, sillä Anna vei minut New Jerseyn Palisades-huvipuistossa sijaitsevaan ulkoilmakahvilaan, missä hän ahmi menemään viiden senttimetrin paksuisen pihvin, ranskanperunoita ja jäätelön. Aterian päätteeksi – itse olin onnistunut vain närppimään omaa annostani – Anna virnisti ja sanoi: ”Nyt on aika pitää vähän hauskaa.”

 

Annan käsitys hauskasta osoittautui huvipuistokierrokseksi. Hän nauroi peilisalissa peilikuvillemme, kiljui syöksyessään alas vuoristorataa ja lopuksi raahasi minut tanssilattialle, missä hän osoittautui erittäin ansiokkaaksi foxtrotin taitajaksi.

Tämä sama nainen ja hänen ainutlaatuinen viehkeytensä oli saanut näytelmäkirjailija John Van Drutenin vertaamaan häntä ”tuulenvireeseen, joka varjon lailla pyyhkäisee viljapellon yli”.

 

Van Druten ei selvästi ollut koskaan nähnyt Annaa uimassa. Anna rakasti vettä, mutta uidessaan hän oli niin kömpelö, että sitä oli vaikea käsittää. Hän oli pelkkiä eri suuntiin viuhtovia käsiä ja jalkoja. Tilanne ei parantunut ponnahduslaudalla lainkaan – päinvastoin. Näyttämöllä niin kaunis ja herkkä olento iskeytyi veteen raajat oikosenaan ja aiheutti pienimuotoista hyökyaaltoa muistuttavan vesisuihkun. Joka kerta, kun hän sukelsi, minua kylmäsi.

 

Annalla ei ollut omia lapsia, mutta lasten ja nuorten seurassa hän näytti kaikkein haavoittuvaisimman puolensa. Pariisissa hän ylläpiti turvakotia noin 30 venäläiselle pakolaislapselle, minkä lisäksi hän piti huolta seurueensa tytöistä kuin kanaemo poikasistaan, sillä hän koki olevansa henkilökohtaisessa vastuussa heidän hyvinvoinnistaan. Joka joulu ja syntymäpäivä hän antoi suojateilleen huolella ja harkiten valitsemansa lahjan.

 

Vuonna 1923 Anna huolestui Venäjällä vallinneesta nälänhädästä ja lähetti maahan avustuspakkauksia. Muistan yhä, miten Bolsoi- ja Mariinski-teattereiden tanssijat jonottivat saadakseen ruoka-avustusta Yhdysvalloista, itse Anna Pavlovalta. Hän muutti Venäjältä pois vuonna 1913, mutta häntä kunnioitetaan kotimaassaan yhä.

 

Todellinen ammattilainen

 

Kauneimman lahjansa Anna Pavlova antoi koko maailmalle. Kukaan baletin tanssija ei ole koskaan kyennyt koskettamaan miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä tanssillaan yhtä syvästi kuin hän. Eräänä vuonna hän esiintyi 35 viikon aikana yhteensä 238 kertaa 77 eri kaupungissa kautta Yhdysvaltain. Uransa aikana hän matkusti yli 800 000 kilometriä ja tanssi lukemattomille ihmisille. Huomioitavaa on, että tuolloin ei vielä matkustettu lentokoneella.

 

Koko sinä aikana, kun toimin Annan managerina, hän ei jättänyt väliin ainuttakaan esitystä. Kerran luulin joutuvani perumaan illan näytöksen, kun olimme Jacksonissa, Mississipissä. Teatteri oli pelkkä vanha autotalli, jossa ei ollut lainkaan näyttämöä vaan pelkkä lava. Pukuhuoneita ei ollut. Rottia kuhisevassa kellarissa roikkui jokunen verho toimittamassa näkösuojan virkaa. Anna ei kuitenkaan valittanut kertaakaan. ”Haluan ihmisten pääsevän nauttimaan tanssistani”, hän ilmoitti päättäväisesti ja veti esityksen iloisesti läpi. Erään toisen teatterin katossa oli iso reikä, josta satoi vettä sisään. Sade kasteli esiintymisasut ja näyttämön, ja Anna sai tanssia vesilammikoissa. ”Miten hurmaavaa”, hän sanoi minulle väliajalla. ”Valoja ei tarvita, sillä salamat valaisevat tilan meidän puolestamme.”

 

Ei Anna kuitenkaan mikään pyhimys ollut. Kovaonninen manageri sai monet kerran niskaansa balettitossuryöpyn höystettynä kipakoilla venäläisillä solvauksilla. Anna osasi rienata yhtä lailla niin venäjäksi, puolaksi, ranskaksi kuin englanniksi.

Ollessaan vihainen itselleen hän teki useita ristinmerkkejä ja jupisi itsekseen venäjäksi – yleensä sanaa ”chort”, joka tarkoittaa paholaista. Muistan elävästi hänen tapansa läksyttää muita seurueen jäseniä. ”Vastaa minulle! Ole nyt hiljaa!” hän saattoi tiuskia samaan hengenvetoon korkealla sirkuttavalla äänellään.

 

Anna osasi myös pitää kuria kovalla kädellä. Seurue oli esiintymässä Washington D.C.:ssä, mutta avauspäivän tanssiopetus ja harjoitukset olivat jääneet aikataulusta epähuomiossa pois. Sinä iltana, vain kymmenen minuuttia ennen kuin esiripun oli määrä nousta, Anna käski koko seurueen jonoon näyttämölle. Hitaasti ja lainkaan kiirettä pitämättä hän kysyi joka ikiseltä tanssijalta: ”Oletko harjoitellut tänään?” Kaikki vastasivat kieltävästi. ”Minä olen tanssija”, hän sanoi jäätävästi. ”Te olette tanssijoita. Minä olen harjoitellut sillä välin, kun te ette ole tehneet mitään. Siispä harjoittelemme nyt.” Välittämättä esiripun toisella puolella tömistelevästä yleisöstä Anna siirsi esityksen alkua puolella tunnilla ja piti seurueelleen tanssitunnin.

 

Kyyneleitä tsaarille

 

Anna Pavlova syntyi Pietarissa vuonna 1881. Annan isä kuoli tytön ollessa kaksivuotias. Annan äiti oli hyvin köyhä, ja perhe joutui kituuttamaan suurimman osan ajasta kaalikeitolla ja ruisleivällä. Kun Anna oli kymmenen vanha, hän pääsi opiskelemaan Pietarin Keisarilliseen balettikouluun. Opettajat syöttivät aliravitulle ja pikkuruiselle tytölle kalanmaksaöljyä, jotta tämä saisi lihaa luittensa päälle.

 

Tsaari Aleksanteri III ja hänen vaimonsa kävivät aika ajoin vierailemassa koululla ja juomassa teetä oppilaiden kanssa. Eräänä päivänä tsaari otti yhden nuorimmista lapsista syliinsä, mistä kateellisena pikku-Anna purskahti itkuun. Tsaari kysyi Annalta, mikä tällä oli hätänä, mihin Anna sopersi itkuisena, että hänkin halusi päästä tsaarin syliin. Suuriruhtinas Vladimir nosti Annan syliinsä, mutta tyttö jatkoi itkuaan ja ulisi haluavansa oikean tsaarin syliin.

 

Annalle itselleen kaikkein tunteita herättävin tanssi oli Syksyn lehdet – tanssi, johon hän oli itse suunnitellut koreografian.

Muistan elävästi, miten hänen silmänsä kimaltelivat kyynelistä joka kerta, kun hän poistui tanssin jälkeen lavalta. Anna oli rakastunut Venäjällä nuorukaiseen, joka oli sittemmin hukkunut. Syksyn lehdet oli omistettu tälle miehelle.

 

”Suuren taiteilijan on tiedettävä, mitä rakkaus on – ilman sitä hän ei ole mitään”, Anna kertoi minulle kerran. ”On tiedettävä, miltä rakkaus tuntuu, mutta on osattava myös elää ilman sitä.”

 

Anna oli hyvin sosiaalinen ja piti muiden ihmisten seurasta. Hänellä oli Lontoossa kaunis koti, jossa George Bernard Shawin ja Feodor Chaliapinin tapaiset ihmiset kävivät usein kylässä. Annasta oli hauska viihdyttää muita ihmisiä, ja hän suunnitteli juhlansa aina minuutin tarkkuudella.

 

Joulu päiväntasaajalla

 

Anna oli ystävällisyydessään aivan omaa luokkaansa. Kun näytökset vetivät huonosti väkeä – kuten kerran Chicagossa –, hän ei suostunut ottamaan palkkaa esiintymisestään. ”Jos rahaa suinkin on, maksa ensin seurueen tytöille ja pojille.” Eräänä jouluna seurue oli matkalla Kapkaupunkiin, ja kaikki olivat murheissaan, koska eivät päässeet kotiin perheidensä luo. Oli joulupäivä ja laiva oli parhaillaan päiväntasaajan kohdalla, kun Anna kutsui muun seurueen hyttiinsä. Siellä heitä odotti iso joulukuusi, jota Anna oli säilyttänyt salaa lastiruumassa. Kuusi oli koristeltu kauniisti, ja sen alla oli jokaiselle omat lahjapaketit.

 

Rio de Janeirossa pidetyn esiintymisen aikana esirippu heittäytyi oikukkaaksi. Kiukkuinen Anna kieltäytyi viemästä esitystä loppuun ja pyyhälsi pois näyttämöltä. Hän kohtasi takaovella naisen ja pienen tytön. Tyttö kysyi, miksi Anna oli lähtenyt kesken esityksen. Anna kertoi syyn, ja tyttö alkoi itkeä. ”Äiti lupasi, että sinä tanssisit joutsentanssin!” Tytön äiti kertoi, että tytöllä oli syntymäpäivä ja balettiesitys oli ollut lahja. Anna kumartui suukottamaan tyttöä ja lupasi, että esitys jatkuisi. Kymmenen minuutin kuluttua hän palasi lavalle ja tanssi tytölle.

 

Tanssi oli tietysti Kuoleva joutsen – tanssi, johon suurin osa ihmisistä Anna Pavlovan yhä yhdistää. Tanssissa Anna kuvasi kuoleman tuskaa sulavin ja ilmeisen vaivattomin liikkein. Hän oli teknisesti äärimmäisen taitava tanssija, mutta hänet muistetaan ennen kaikkea hänen tanssista välittyvästä myötätunnostaan.

 

Pian Annan kuoleman jälkeen kapellimestari Constant Lambert järjesti Lontoossa Kuoleva joutsen -muistoesityksen. Ensimmäisten sävelten aikana esirippu kohosi paljastaen tyhjän ja pimeän näyttämön. Valokeila syttyi valaisemaan ballerinaa, joka ei ollut paikalla, ja seurasi hänen näkymätöntä tanssiaan näyttämön halki. Yleisö kohosi hiljaa seisomaan ja kunnioittamaan edesmennyttä tanssijaa, samalla kun orkesteri soitti Camille Saint-Saënsin säveltämää teosta, josta Anna tullaan ikuisesti muistamaan.

 

Tapasin Annan viimeisen kerran vuoden 1930 lopussa. Olin Pariisissa valmistautumassa matkustamaan laivalla takaisin New Yorkiin. Anna oli esiintymismatkalla Lontoossa ja soitti minulle. Hän pyysi minua tulemaan Southamptonin kautta, mihin luonnollisesti myönnyin.

 

Vaikka sää oli kylmä ja kostea, Anna tuli tervehtimään minua laivaan. Hän tarkasti hyttini ja varmisti, että sänkyni oli riittävän mukava, ja käski purseria pitämään minusta hyvää huolta. Minusta alkoi tuntua aivan pikkupojalta, kun hän neuvoi minua syömään terveellisesti, harrastamaan liikuntaa ja menemään ajoissa nukkumaan. Muut paikalla olleet ihmiset yrittivät hoputtaa Annaa pois laivalta, sillä he pelkäsivät hänen vilustuvan. ”Suut suppuun!” hän tiuskahti ääni särähtäen. ”Tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun minä ja Sol tapaamme.”

 

Anna oli oikeassa. Kolmen kuukauden kuluttua häntä ei enää ollut, sillä hän kuoli keuhkokuumeeseen Haagissa. Kolmen aikaan yöllä Anna heräsi kuumeeseen ja kutsui sisäkön luokseen. Hän pyysi tätä purkamaan joutsenasun laukusta ja ilmoittamaan managerille, että hän oli kunnossa ja osallistuisi seuraavan päivän harjoituksiin. Tuntia myöhemmin 49-vuotias Anna Pavlova kuoli.

 

Pian Annan kuoleman jälkeen matkustin Lontooseen. Se oli ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun kävin Euroopassa tapaamatta häntä. Menin käymään Golders Green -krematoriossa, joka sijaitsi lähellä Annan kotia. Muistan kysyneeni vartijalta, missä Annan tuhkat olivat. ”Paikka 3-7-11”, hän vastasi.

 

Siinä oli kaikki, mitä Anna Pavlovasta oli jäljellä. Laskin kiveykselle uurnan eteen pienen kimpun orvokeita.

Ne olivat Annan lempikukkia.

 

Paratiisin linnut

 

Anna Pavlova kävi esiintymässä Australiassa ja Uudessa-Seelannissa vain kahdesti, vuosina 1926 ja 1929. Siitä huolimatta hänen vierailunsa herättivät niin suurta innostusta, ettei yksikään toinen ulkomainen taitelija ole kyennyt samaan – ei häntä ennen eikä hänen jälkeensä. Minne ikinä hän menikin, häntä oli aina valtava ihmisjoukko vastassa. Huhtikuussa 1926 yli 10 000 Pavlovan ihailijaa kerääntyi Sydneyn rautatieasemalle nähdäkseen vilauksen idolistaan. Aseman sisäänkäynti oli tuntikausia tukossa. Pavlovan saavuttua Melbourneen eräs toimittaja kommentoi tilannetta seuraavasti: ”Hetken ajan luulin, että kuningatar oli saapunut kaupunkiin.”

 

Pavlova varasi aina kaksi hotellihuonetta. Yksi huone oli hänelle ja hänen balettiohjaaja-aviomiehelleen. Toinen huone, jossa takkatuli loimusi yleensä yötä päivää, oli varattu hänen kunnioitusta herättävälle lintukokoelmalleen. Kun Pavlova palasi Aasiasta vuonna 1929, hänellä oli mukanaan 260 eksoottista häkkilintua.

 

Australiassa ollessaan Pavlova teki retken Sydneyn länsipuolella sijaitseville Blue Mountains -vuorille, mistä hän sai kokoelmaansa useita australialaisia lintulajeja. Uudessa-Seelannissa kokoelma karttui entisestään. Palatessaan takaisin Lontooseen Pavlova pyysi laivan kapteenilta lupaa säilyttää uusiin mittoihin laajentunutta kokoelmaansa yhdessä laivan kylpyhuoneista. Claude Kingston, joka kiersi Pavlovan mukana auttamassa kiertueen järjestelyissä, on todennut: ”Uskon, että rakkaus, jota Pavlova tunsi lintuja kohtaan, auttoi häntä eläytymään kuolevan joutsenen rooliin tavalla, johon kukaan ennen häntä ei ollut kyennyt eikä luultavasti tulisi koskaan kykenemään.”

 

Pavlovan Uuden-Seelannin-kiertueet olivat niin menestyksekkäitä, että häntä pidetään nykyään maassa klassisen baletin suojelijana. Maorien laulut ja tanssi kiehtoivat Pavlovaa. Vuonna 1926 hän vieraili Rotoruassa, missä maorit esiintyivät varta vasten hänelle järjestetyssä tilaisuudessa. Pavlovan seurueeseen kuului  myös uusiseelantilainen soololaulaja Thurza Rogers. Kiertueen jälkeen Uudessa-Seelannissa järjestetyt tanssikurssit täyttyivätkin tanssijanurasta haaveilevista ballerinoista.

 

---

 

Sol Hurok (1888-1974) oli venäläis-amerikkalainen impressaari, joka ensimmäisenä toi Bolsoi-baletin Yhdysvaltoihin. Hän teki tunnetuksi useita 1900-luvun baletin ja nykytanssin suuria nimiä kuten Anna Pavlovan, Mihail Fokinin ja Isadora Duncanin. 

Artikkeli on julkaistu alun perin Yhdysvalloissa Reader’s Digest -lehdessä maaliskuussa 1968. Artikkeli on uudelleenjulkaistu Reader’s Digestin luvalla.