Sotilaallis-isänmaallinen kasvatus vallankäytön välineenä

Venäjän sotilaallis-isänmaallisella kasvatuksella on ollut suuri rooli yhteiskunnan käyttäytymisnormien määrittelyssä ja repression tukemisessa, sanoo tohtorikoulutettava Jonna Alava. Kuva: Maanpuolustuskorkeakoulu

 

Sotilaallis-isänmaallinen kasvatus lävistää Venäjällä koko yhteiskunnan. Valtio testaa sen avulla laajempiin ihmisryhmiin sovellettavia hallinnan keinoja. 

 

Venäjän sotilaallis-isänmaallisella kasvatuksella on ollut suuri rooli yhteiskunnan käyttäytymisnormien määrittelyssä ja repression tukemisessa, sanoo tohtorikoulutettava Jonna Alava.

Alava on käsitellyt väitöstutkimuksessaan sotilaallis-isänmaallista kasvatusta Venäjällä Ukrainan sodan (2014–2025) aikana. Tutkimus valottaa sitä, miksi Venäjän kansa näyttäisi tukevan laajasti sotaa ja minkälainen naapuri meillä on kenties tulevaisuudessa vastassa.

Patrioottinen kasvatus ei täysin pure kansaan

Jonna Alava toteaa, että Venäjällä vuodesta 2001 asti voimassa olleet valtiolliset patrioottisen kasvatuksen ohjelmat eivät ole onnistuneet koulimaan kansasta innokkaita isänmaanystäviä, Jonna Alava sanoo.

Propagandistinen neuvostoaikainen sisältö ja metodologia eivät Alavan mukaan istu nykyaikaan, eikä ihmisten oma käsitys patriotismistaan ole muuttunut valtion kaavailemalla tavalla. 

– Patrioottista kasvatuksen tehokkuutta ei pidä kuitenkaan arvioida pelkästään sillä, kuinka patrioottiseksi kansalaiset itsensä tuntevat. Tulee arvioida myös sitä, millaista tukea systeemi tuottaa keskushallinnolle ja mitä seurauksia sillä on.

Kasvatuksessa tapahtui valtava muutos sodan alun jälkeen. Vapaaehtoisuudesta tuli pakollista ja isänmaallisuudesta sodan tukemista. Valtiollisesta patriotismista on saatu luotua vahva käyttäytymisnormi, mikä luo illuusion, että muut ihmiset ympärillä ovat vannoutuneita patriootteja. Sodasta on tullut tabu, ihmiset ovat hiljentyneet, mikä taas kiihdyttää yhteiskunnan atomisoitumista - yhteisöt hajoavat ja yksilö jää yksin suhteessa valtioon. Tällaisessa ympäristössä on vaikea muodostaa vastarintaa.

Sukupuoliroolit kapenevat

– Sotilaallis-isänmaallisen kasvatuksen vanavedessä on lisätty kansalaisten valvontaa, kontrollia, painostamista ja kannusteita ilmiantoon. Kansalaisuuden kehyksestä on tullut kurinalaisempi. Patrioottinen systeemi näkyy myös sukupuolen tulkinnoissa: miehille on varattu maanpuolustajan ja naisille äidin rooli.

Systeemi kasvattaa uutta eliittiä, ja on syytä epäillä, ovatko tulevat johtajat innokkaita luopumaan valtiollisesta militarismista, jonka avulla he ovat itse nousseet valtaan.

Vaikka sotilaallis-isänmaallinen kasvatus tuottaa jonkin verran sotilaallisia kykyjä ja kohentaa venäläistä kokonaismaanpuolustuksen konseptia, vakavampi merkitys on sillä, että tulevat sukupolvet totutetaan jatkuvaan sodan ideaan. Tässä mielessä patrioottinen kasvatus on tehokasta. Se rakentaa näennäistä lojaalisuutta ja legitimiteettiä Kremlille, sekä ennustaa putinismin jatkumista Putinin jälkeen. 

Opettajat toteuttavat vastarintaa

Ruohonjuuritasolla vastarintaa kuitenkin on. Se ei ole avoimesti haastavaa, vaan tapahtuu arkipäivän tasolla.

– Venäläiset puhuvat ”hiljaisesta sabotaasista”, joka voi ilmentyä vaikkapa äänenpainoina, ignoroimisena tai propagandististen opetussisältöjen muuttamisena, Jonna Alava kertoo.

Vastarinta mahdollistuu tai ei mahdollistu monella tasolla. Alueiden johto, koulujen johto ja yksittäiset opettajat ovat kaikki toimijoita, jotka määrittelevät, missä määrin sotaisa patriotismi kulkeutuu alemmille tasoille.

– Kaiken takana on raha. Jos opettajille ei makseta ylimääräisten tuntien pitämisestä, tuki asialle loppuu siihen. Systeemi on siis hauras ja muistuttaa puhetavoiltaan monin tavoin Neuvostoliiton viimeisiä vuosia. Kun tilaa avautuu, piilotetut mielipiteet voivat nousta näkyviin, mikä voi synnyttää lumipalloefektin.

Tutkijaksi ilman lukiokoulutusta

Jonna Alavan tutkimus on syntynyt kahden oppilaitoksen yhteistyönä. Alava väittelee Helsingin yliopistosta mutta työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa.

– Tarkoitukseni on tuoda siellä sotatieteelliseen tutkimukseen humanistista otetta. Humanisteja kannattaa kouluttaa ja rahoittaa kovenevassakin maailmassa.

Alavan reitti tohtoriksi on myös tavallisesta poikkeava: hän ei ole käynyt lukiota.

– Olen kärsinyt pitkään huijarisyndroomasta, ja moni asia on vaatinut enemmän työtä. Näistä lähtökohdista tehty väitöskirja ei muuta pelkästään ajattelua vaan koko elämän. Toisaalta olen ollut lukuisissa työpaikoissa ja elänyt Venäjällä neljä vuotta ilman ”akateemisia linssejä”, mitä tuskin olisi tapahtunut, jos olisin ollut akateemisessa putkessa nuoresta lähtien. Uskon, että näistä kokemuksista on valtavasti hyötyä tarkastellessani nyt sosiaalisia ilmiöitä.

Lähde: Helsingin yliopisto 14.1.2026